torstai 23. elokuuta 2012

God loves me

IMG_0061

Oon nyt jonku aikaa halunnu kirjottaa yhestä aiheesta, nimittäin Jumalasta. En sillee yleisesti, vaan siitä, miten mie uskon ja sillee. Kyllä te varmaan tajuatte. Jos teitä ei kiinnosta, niin suosittelen skippaamaan tämän postauksen kokonaan, koska lopussa ei lue minkäänlaisia kuulumisia. Tää on nyt ihan vaan tätä, josta mulla syntyis kyllä enemmänki tekstiä, mutta aina vaan ei tartte sano kaikkea. :)

Minut on pienenä opetettu rukoilemaan. Joka ilta iltarukous. Jossaki vaiheessa se kuitenki jäi, enkä mie enää rukoillu joka ilta, vaan sillon, ku siltä tuntu. Ja se autto. Helpotti. Mie muistan, että mie oon pienempänä perheen kanssa käyny myös kirkossa. Ei nyt niin hirveän usein, mutta käytiin kumminki.  Kun mie olin 5-vuotias, muistan, että opettelin kaikki Herran siunaukset ja Isä meidän -rukoukset sun muut sellaset ulkoa, koska päätin, että haluan papiksi. Kiitos tämän, riparilla ulkoläksyt oli helppo suorittaa. Mutta oikeasti, kuin moni 5-vuotias haluaa tosissaan papiksi? Mun vanhemmille ja isovanhemmille oli tosi iso asia, että kävin rippikoulun (tai käyn, koska se on vieläki kesken kiitos maailman oudoimpien järjestelmien). Meille annettiin yks ilta vanhempien kirjottama rukous. Minun oma oli aika henkilökohtanen ja pistihän se tipan linssiin ja miettimään. Ja kyllä siitä pienestä paperin palasta näkee, että minun vanhemmatki uskoo Jumalaan, vaikkei se siinä suoraa lue.
Kaikki varmaan tajuaa, että oon saanu aika kristillisen kasvatuksen.

Ei minua oo kyllä missään vaiheessa koskaan pakotettu uskomaan. Eihän ketään voi mihinkään pakottaa. Mie vaan uskon. En oo kuitenkaan mikään "kunnon uskovainen", joka noudattaa jokasta sanaa, mikä Raamatussa lukee, mutta kyllä sen tekstit kolahtaa aikalailla elämään hyvin.

Meillä oli rippileirin alussa ja lopussa haastattelut, joissa molemmissa kysyttiin, että mitä aattelee Jumalasta. En oo koskaan ollu hyvä selittämään uskon asioita, joten vastasin meiän papille jotain tähän tyyliin: "Kyllä mie sillee uskon, mutta emmie sillee kuitenkaan tiiä, mutta silti mie uskon, mutta kuitenki tuntuu jännältä, mutta silti mie jotenki uskon. Niin kai mie sitte uskon. Tai no emmie osaa selittää". Vastaukseksi papilta sain pientä naurua - molemmilla kerroilla. Mutta kyllä mie uskon. Ei kai sitä mitenkään tartte perustella? Tai siis, eihän uskoa voi ees perustella millään - se on ihan pääkopasta ja sydämestä kiinni. Ei se oo sitä, että sulle annetaan todisteita Jumalasta ja sitte ruvetaan uskomaan, vaan sitä, että uskoo Jumalaan, vaikka ei oo sinänsä kuitenkaan mitään todisteita siitä, mihin sie uskot.
              Jumala on jotaki aivan käsittämätöntä, että ei sitä voi aina selittää. Yks asioista, minkä mie riparilla tajusin jotenki, on se, että Jumala, Jeesus ja Pyhä henki on kolme ihan samaa. Kun sanotaan, että Jeesus istuu taivaassa Jumalan oikealla puolella ja Pyhä henki ois sitte vasemmalla, niin ei siellä loppujen lopuksi ole ku Jumala. Se on yks ja sama. Vaikka kuinka Jeesus ois vieraissa kielissä maskuliininen sana ja Pyhä henki feminiininen, niin ne on sama mies. Miten hämmentävää se voikaan olla, että Jumala uhrasi ainoan poikansa, eli siis uhrasi itsensä meiän syntien vuoksi? Mutta se vaan on niin.
            Ja miten se voikaan olla sillee, että mie voin sanoa ihan kaikille, että Jumala rakastaa just sinua sellasena ku oot, vaikka sie et oo koskaan sitä tavannu? Koska Jumala rakastaa meitä kaikkia. Ja sitten kun spekuloidaan sitä, että miltä Jumala näyttää? Jumalahan on luonu meiät kaikki sen omaksi kuvakseen, joten kato peiliin, kato vierelle, kato käytävän toiselle puolelle. Jumala näyttää siltä. Entä miten sitte maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala vois viedä kaiken pahan pois? Tai miks kaikki ei usko Jumalaan, vaikka Jumala niin tahtois? Koska Jumala on antanu ihmisille vapaan tahdon. Me voidaan ite päättää, mitä me tehdään, vaikkaki Jumala tietää kaikki meiän teot jo etukäteen. Ja ei kai ketään voi pakottaa uskomaan? Jumala tykkää enemmän siitä, että se tehdään vapaasta tahdosta - jos tahtoo.
"Kaikki ne, jotka uskoo, pääsee taivaaseen ja ne, jotka ei, joutuu kadotukseen". Mutta Jumala rakastaa meitä kaikkia silti - oltiin me kuin typeriä tahansa - ja jotenki kummallisesti me kaikki lopulta tavataan taivaassa. Tai näin mie ainaki uskon.

Eikä me olla koskaan yksin. Jumala on aina siellä jossain meiän kanssa ja tietää täsmälleen, miltä meistä tuntuu. Ja mie uskon tähän kaikkeen ja paljon muuhunki, mitä Jumala sisältää. Enkä mie häpeä myöntää sitä. :)

12 kommenttia:

  1. Tää oli ihana teksti! Oon tosi ilone et uskallat kertoo tällee "julkisesti" uskostas :) Siunausta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos. miks sitä pitäis häpeillä edes, ihan normaali asia? :) sitä samaa sinullekkin!

      Poista
  2. tää teksti kosketti mua. Ihan oikeasti. Itekki oon vahvassa uskossa, mutta harvoin sitä uskallan ääneen sanoa. Kiitos tästä postauksesta. Todella.

    VastaaPoista
  3. mun mielestä on hienoa että on löytänyt sen oman uskonsa, mutta toisaalta on myös hienoa vaikkei sitä vielä ole löytänytkään tai sitä ei ole. kirjotit hurjan koskettavasti ja ihanasti omana ittenäs ja aloin itsekin muistella miten lapsena luin iltarukouksia ja uskoin, mutta nyt en osaa enää sanoa samoin, en tiedä miksi. hui tästä asiasta voisi kirjoittaa paljon, mutta ehkä mä nyt vaan jään ihastelemaan sun tekstiä. :-) tällaiset postaukset on kivoja, lisää näitä!

    VastaaPoista