Minä vastaan muut

Tiiättekö sen tunteen, kun tekee jotaki ihan täysillä, kun on niin innoissaan ja haluaa siitä oikeasti hyvän? Ja sitten sen tunteen, kun se kaikki, mitä oot tehny, mollataan aivan täysin, eikä ne jutut saa yhtään arvostusta? Suoranaista paskaa niskaan vaan kaikesta, mitä oot joidenki ihmisten puolesta tehny pelkkää hyvää hyvyyttäs ja yrittää peittää ne pienet virheet, ettei kukaan sais puhkasemaan olotilaa enää siihen mustaan ja pahaan, mikä se on joskus ollu ja mistä on päästy yli? 
               Tiesin, että et ymmärrä. Mie en olis ees halunnu ymmärtää, mutta silti ymmärsin, eikä se ollu ihan hyvä juttu. Vai tuntuuko se hyvältä, jos silmät itkee nuhasta ja sydän siitä terävästä pistosta, minkä se sai, kun kaikkea sulle rakasta satutetaan yhdellä kerralla?

Ei siis niin hyvä päivä taas. Vähän paluuta menneeseen henkisesti joidenkin nykypäivän asioiden takia - mutta eihän se minun vika ollut. En mie sitä halunnu. Yritin vaan kelvata muille.

Onneksi lämmin kaakao, Sweet Home Alabama, ufot (eli keksinautit?!) ja villasukat. Ja ehkä vähän sekin, että hylly on taas jees ja minun taiteilijanurkka on taas entisellään. Voin soittaa taas pianoa sieluni kyllyydestä.
Mutta kai ne uskonnon ja fysiikan läksytkin pitäisi joskus tehdä. Puhumattakaan yhteiskuntaopin muistiinpanoista...