perjantai 6. syyskuuta 2013

Minun massani ei halua nousta ylös



"Isi ihanaa, kun kielelle tulee vettä", sanoi pikkupoika alkavassa sateessa ja työnsi kielensä uudelleen ulos.

Niimpä. Ihmisiä on niin erilaisia - niitä, jotka tykkää pienestä tihkusateesta ja niitä, jotka tietää sen tarkoittavan kihartuvia hiuksia. Ihmisiä on niin montaa erilaista, että edes kaikkien ystäviesi sormet ei riitä sitä laskemaan. Sain siitä hyvän muistutuksen tänään, kun Antti Pentikäinen kävi vierailemassa meiän koululla ja kertomassa Kongon tilanteesta ja ylipäätään vähän siitä, mitä kirkon ulkomaanapu on. Sen "luento" oli minusta jollaki tasolla herättävä - niin se, mitä Pentikäinen siellä kertoi ja se, miten jotku minua vanhemmat ei osaa käyttäytyä isommassa tilaisuudessa - vieläpä tuommosessa, missä puhutaan tärkeistä asioista. Selvästi ne ei oo kaikille niin tärkeitä - varsinkaan, jos pitää sitä kiinnostavampana Johanna Tukiaisen blogia. Ne on niitä, jotka nauraa mielettömän rohkeille vapaaehtosille porukassa ja luulee olevansa jotain. Jos tunsit piston, mene itseesi ja häpeä.

Kun kaupungilla minua vastaan käveli irstaan ja reissussa vähän rähjääntyneen (eikä millään hyvällä tavalla) näköinen mies, minä tartuin Suomalaisen pussiini tiukemmin kiinni, vaikka oikeasti pelkäsin vain itseni puolesta. Pussissa oli kuitenkin ikioma MAOLini (oon aika hyvin pärjänny tällä Lotalta "vain yheksi tunniksi " lainaamallani tapauksella ja nyt voin vihdoin palauttaa sen) ja kauan haaveilemani Wreck This Box. Isojen lasten puuhakirja. Voi kai sitä niinkin sanoa. Onnellisena kuitenkin myönnän, että ostin sen itse omilla rahoillani, sillä asiat, joita oikeasti kovasti ja hartaasti ja pitkään haluaa, tavalla tai toisella tulevat keventämään omaa lompakkoasi. Ihmiset ei vain koskaan muista, mitä olet joskus toivonut (tässä pari joulua ja syntymäpäivää ja nimipäivää ja kaikkea muutakin oon jo tuota kyseistä asiaa toivonut, mutta oon saanu paljon muuta tarpeellista ja ihanaa).

Matikan tunnilla olisin kovasti halunnut olla kotona peiton alla nukkumassa onnellisesti ja kuulema näytinkin siltä. Kun opettaja tuli kysymään, miten laskeminen sujuu, sanoin ajattelevani. Opettaja kuulema ymmärsi ja ei halunnut häiritä. Kerrankin se tajusi jotain - ettei tartte tulla kyttäämään selän taakse, kun toista väsyttää. Ajattelin hyppääväni heti koulun jälkeen päiväunille, kunnes tajusin, etten ehdi sitä tekemään, jos (ja kun) kuudelta olen taas kryptassa nauttimassa hyvästä seurasta, sanasta, ruuasta, lauluista ja vieläpä uudessa seurassa, kun nappaan Eetun sinne mukaani.

Kai päiväunia voi kuitenkin jollakin tasolla korvata ronkelilla rinkelillä ja juomalla lämmintä kahvia (ai sitä, mihin kaadoin liikaa maitoa, että se olikin saman tien kylmää?) Äidin mukista (muut mukit kun peseytyy koneessa tällä hetkellä - tämä kodinhoito kun on tällaista)?

2 kommenttia:

  1. Oi ihania kuvia ja kivaa viikonloppua sinne ♥

    reetta-s.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voii kiitos ja kivvaa viikonloppua sullekki! ♥

      Poista