Kun rakkaus ei loppunutkaan

Eilen heräsin aikaisin ja lähdin silittelemään poneja. Oikeastaan yksikään niistä ei ollut poni, enkä varsinaisesti lähtenyt silittelemään yhtään hevosta, vaan kuvaamaan kuviskoulun näyttelyä varten jotain eläimellistä. Ehkä onnistuin, ehkä en. Heppatyttöä minusta ei silti saa tekemälläkään. Siivosin myös huoneen - ihan niinkuin oli sovittu - ja nautin saunomisesta sen päätteeksi. Vaikka tää nyt näyttääkin melkein siistiltä paikalta, tekee mieli alkaa järjestelemään paikkoja uusiksi - ei niin kamalan paljon, mutta vähän, tiedättehän?

       

Olen aina ollut sitä mieltä, että viikonloppuisin tulee nukkua pitkään. Siitä ei vaan pääse yli eikä ympäri. Mutta miten sitten tänä viikonloppuna ollaan tehty? Kaheksan tunnin unet ja herätyskello soi ensimmäisen kerran yhdeksältä (tänään se kerta riittikin!). Tänään nimittäin olin vielä isosena itupäivässä eli osana omaa isoskoulutusta kouluttamassa ituja. Oli ihan mukavaa ja joitakin ihmisiäkin on välillä ihan hyvä nähdä, että muistaa, millaisia ne on. Luovuin tänään myös kuviksen päättötyöstäni koko loppuelämäkseni. Niin, se on kovin lopullista, mutta onneksi lahjoitin sen kappelille muiden ihailtavaksi (joojoo Juulia, se oli minun) ja parempaan käyttöön, jos sellainen vain keksitään. En ehkä koskaan esitellytkään sitä teille - siis vaaleansinistä usko-toivo-rakkaus-taloani, mutta ehkä maailma selviää siitä. Yllä oleva kuva ehkä riittää. Ehkä.

Ja silti joka syksy rakastun oikein mustavalkoisiin kuviin. Ja siihen samaiseen poikaan, joka vain sattuu läväyttämään hymynsä juuri oikeaan aikaan. 

Ihan mahan pohjassa tuntuu.