tiistai 12. marraskuuta 2013

Paritanssi


Naisten sanotaan olevan hankalia. En ole koskaan varsinaisesti allekirjoittanut väitettä, koska en oikeastaan ole sellaisissa asioissa ollut mitenkään hankala - tai hankala muutenkaan (kotijuttuja ei lasketa). Nyt kuitenkin myönnän ja ymmärrän niitä miehiä ainakin vähän, jotka niin väittävät. En tiedä, mitä haluan, sillä vatsani on täynnä perhosia, jotka haluaisivat välillä pysyä siellä jännityksen vallassa, mutta joskus haluaisivat niin intohimoisesti päästä ulos synnyttämään jotain uskomatonta (tai mistä minä tiedän, olisiko se uskomatonta). Olen itseaiheutetusti kahden vaiheilla ja sinä tuet molempia niistä vaihtoehdoista. Uskoisin kumminkin, että pääsisimme molemmat niin paljon helpommalla, jos vain sanoisimme, että nyt ei vain sovi, joskus toiste sitten. Mutta tämä ei johdu vain minusta, sillä sinä tahdot myös. Tai ainakin toivon, että tahtoisit, sillä mikäli et, maailmani romahtaa uudelleen pahemman kerran, enkä tiedä, voisiko kukaan enää nostaa minua pystyyn. Et edes sinä, vaikka sinä sen olisit kaatanutkin (vaikka minähän sen oikeasti kaataisin turhilla lupauksilla itselleni).

Mitä minä siis teen? Valinnat ovat kuitenkin kuin nuoralla tanssimista - tavallaan odottaen sitä, että saako vastapäätä kävelevän kädestä koskaan kiinni - ja minähän tunnetusti pelkään korkeita paikkoja.

2 kommenttia:

  1. Maailman kamalin ja ihanin tunne, johon ei koskaan tunnu olevan oikeaa ratkaisua.
    Paitsi elokuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jos elämäni olisi elokuva, en tietäisi mitä tekisin, mutta katsojat varmasti tietäisivät. olisipa elämäni elokuva, niin edes joku tietäisi!

      Poista