Malja ikäkriisille

Viime aikoina mulla on ollu ihan hirveä ikäkriisi - jotenki tuntuu siltä, että kaikki vuodet on vaan kadonnu tuosta vaan ja kohta oonkin jo aikunen. Mulla on tunnetusti vielä kaiken lisäksi tosi paska muisti ja vaikkapa se, millanen ihminen olin seiskalla tai kasilla, on mulle jo ihan sumusta. Täytän tänä vuonna 17 ja joo, se ei oo niin hirveän paljon, eikä mulla oikeastaan ookkaan semmosta "OMG OON VANHA!!!" -kriisiä meneillään, vaan semmonen herääminen siihen, että en oo enää mikään pikkutyttö. Meen tänä vuonna autokouluun, enkä ees tiiä, mikä niistä kolmesta (kai niitä on ees kolme?!) on kaasupoljin. Osa kavereista täyttää 18 tänä vuonna.

Joskus sitä miettii myös, onko sitä oikeasti ees kasvanu ja valmis mihinkään. Lopulta teen kuitenki samat vanhat lapselliset ratkasut eri tilanteissa, vaikka on kyllä pakko myöntää, että kiukuttelen huomattavasti vähemmän ko 5-vuotiaana (tai oikeastaan varmaan enemmän, olin niin kiltti lapsi - NOT) ja osaan ottaa enemmän vastuuta. Joka kerta, ko astun Lyskan ovista sisään opiskelijana, on tullu semmonen olo, että oon siinä pisteessä elämässä, että kaikki tämän jälkeen on aivan avoinna. On mulla tietenkin unelma siitä, että oisin joskus psykologi, mutta se, pääsenkö yliopistoon psykologiaa edes opiskelemaan, ei ole mikään varmuus tai itsestäänselvyys. Nyt pitää alkaa myös keksimään oikeasti vaihtoehto B, C ja ehkä jopa Deekin.

Muistan, ko joskus pienempänä leikittiin, että ollaan 16-vuotiaita ja se vaikutti jotenkin niin isolta ja meillä kaikilla oli poikaystävät ja elämä oli ihanaa ja täydellistä. Sitten, ko miettii, että nyt on sen ikänen, tuntuu hullulta. Osalla minun ikäsistä on ura valmiina ja rooli vaikkapa jossakin tunnetussa tv-sarjassa (bongasin ite vasta Game of Thronesissa näyttelevän Maisie Williamsin, joka on minua vaan kaks päivää vanhempi) - tuntuis mahdottomalta, että ite voisin olla mukana missään semmosessa, koska oon omasta mielestäni vielä niin nuori, vaikka tosi asiahan on se, että se on mahdollista, eikä hirveän outoakaan enää.

Ehkä valaisivimmat herätyshetket tapahtu viime viikonloppuna, kun tajusin, että Lotta todennäköisesti muuttaa tänä vuonna pois kotoa ja tänne jää enää mie ja nuo kaks, joiden jutut on joskus semmosia, ettei tiiä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Vaikka tiiän, että sekin hetki koittaa kohta ja välillä raivoan Lotalle siitä, miten haluan sen pois täältä as soon as possible, niin tiiän jo valmiiksi, etten ihan hetkessä sopeudu siihen tilanteeseen, että joku ei enää hyppääkkään minun päälle viikonloppuaamusin ilmottamaan, että kahvi on valmis. 

Jos nyt sekotetaan vielä soppaa vähän lisää, niin joskus kolme vuotta sitte oli vielä jollain tasolla ällöttävää katella kakskymppisiä "sillä silmällä", mutta nyt ikäeroa sen ikäsiinkään ei oo enää ko kolme vuotta, mikä ei kuulosta yhtään pahalta. Herran jestas, ne on kakskymmentä. Se alkaa kuulostaa jo joltaki.

On kuitenki hauskaa löytää vanhoja kuvia koneelta ja huomata, miten oikeasti siitä ei oo enää ihan vähän aikaa, ko joku juttu tapahtu. Siitä on oikeasti kauan ja oon onneksi joidenkin juttujen jälkeen kasvanu. Positiivista on myös se, että oon vihdoin löytäny oman tyylin, joka on ehkä vielä hukassa vähän, mutta silti uskon, että ihan polun vieressä mennään koko ajan. Ja ehkä mie oon oikeasti kehittyny vuosien aikana - sen toivottavasti huomaa näistä kuvistaki, jotka oon räpsiny webbikameralla vuosien saatossa (viimisin tältä päivältä) ja lätäsin vielä aikajärjestykseenkin.

Onko kenelläkään siellä ruudun takana ollu viime aikoina ikäkriisiä ja haluaisitteko muuten nähä enemmänkin kuvia minusta vuosien varrelta?

ps. parasta on huomata, ettei itellä oo koskaan ollu teinivaihetta, mitä pitäis häpeillä.