sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kun se ei ole enää kivaa

Tämmösten postausten kirjottaminen on aina vähän vaikeaa. Sillon mennään tosi henkilökohtasiin tuntemuksiin, kirjottajan ihon alle. Siksi oon aina miettiny, kirjotanko tätä postausta koskaan - varsinkin, kun tämmöset kuitenkin tulkitaan ihan liian helposti huomionhakuisuudeksi, mikä ei ainakaan mulla oo tausta-ajatuksena. Haluan lähinnä jakaa oman tarinan ja toivoa, että joku muu saa siitä jonkulaista lohtua. Tai jotain. Onhan tää aihe kuitenki ollu paljon pinnalla.

Ekat muistot kiusaamisesta mulla on jo päiväkodista. Ei semmosia tarkkoja mielikuvia siitä, mitä tarkalleen tapahtu ja oliko se tarkotuksellista vai vaan lasten hölmöyttä. Muistan kuitenki, miten jäin usein leikkien ulkopuolelle ja mulle saateltiin naureskella. Yhen tytön barbeihin en koskaan päässy koskemaan, vaikka paras kaverini leikki niillä innoissaan. Olin ulkopuolinen, vaikka mulla kuitenki oli kavereita - on aina ollu.

Olin ykkös- ja kakkosluokan tosi pienessä koulussa, mikä oli entisen päiväkodin yhteydessä. Samat naamat päiväkodista siis siirty kouluunkin mukaan, mutta muutamia uusia tuli. Mulla oli aivan ihania kavereita - kaikki meiän luokan tytöt oli kavereita keskenään, eikä kenelläkään ollu mitään ongelmaa. Meiän luokan pojat kuitenki huuteli mulle tosi inhottavia asioita - haukku läskiksi ja naureskeli mulle liikunnan tunnilla. Jalkapallossa minut laitettiin aina maaliin, koska "pallo ei varmasti sillon mahdu maaliin". Saatettiin minua töniäkin tai vedellä leteistä, mutta enemmän se oli nimittelyä ja naureskelua. 

En koskaan ollu mikään laiheliinilapsi saati kamalan urheilullinen, vaikka aktiivisesti laskettelinkin ja siirryin kilpalasketteluunkin, missä pärjäsin kohtuu hyvin. Kun kolmosluokalle piti vaihtaa isompaan kouluun (ja menin vielä meiän alueen kouluista keskustaan musiikkiluokan takia), ois luullu, että kaikenlainen pienikin kiusaaminen ois loppunu. Se kuitenki paheni entisestään, vaikka sain tosi paljon uusia kavereita - osan kanssa ollaan hyviä kavereita vieläkin. Minua saatettiin haukkua päivittäin läskiksi, inhottavaksi, hyvän koulumenestyksen takia hikariksi... Muistan jopa, miten minun vaatteille naurettiin: yks minun lempparipipoista 3.-4. luokilla oli äitin virkkaama kissapipo, jota en muutaman kerran jälkeen enää kehannu käyttää koulussa. Se oli kuulema lapsellinen.

Jossain vaiheessa pelkästä huutelusta siirryttiin selän takana puhumiseen ja minun juttujen levittelemiseen. On ihan normaalia, että ihastuessaan johonki luokkansa poikaan ala-asteella, muut huomaa sen ja siitä kiusotellaan, mutta minun tapauksessa paljon yksityisempiäkin asioita jaettiin. Niitten takia käytiin monesti opettajan puhuttelussa välkillä, mutta kiusaajat ei lopettanu ko hetkeksi. 

Muistan, miten 5. luokalla mie tunsin tosi usein oloni mitättömäksi. Saatoin itkeä itteni uneen ja koulussa olin kamalan yksinäinen. Tuntu, etten kelvannu porukkaan. Aattelin jopa usein, että jos nyt kuolisin, monikaan ei välittäis. Niihin aikoihin Juha Tapion Väsyneet maan -laulusta tuli tosi tärkeä ja kuuntelin sitä melkein joka ilta. Jotenkin sain itteeni kuitenki sen verran voimaa, että koulu ei pahemmin kärsiny mistään ja muualla ko koulussa tunsin itteni tosi onnelliseksi. Ja kyllä se koulussakin alko helpottamaan kuutosluokkaa kohti - oltiin kuitenki saman luokan kanssa oltu jo neljä vuotta yhessä ja jotenki tuntu haikealta jättää se porukka. Kiusaamisesta huolimatta aattelin sillon ja aattelen vieläki, että se luokka oli hyvä. Meillä oli kivaa ja suuret suunnitelmat luokkakokouksista sun muusta (oikeastaan viime kesänä nähtiinkin osan kanssa).

Yläaste tuntu uudelta alulta omalla tavallaan. Siirryin takasi meiän asuinalueen kouluun, josta tietenki tunsin jo porukkaa päiväkoti- ja 1.-2. luokan ajoilta, mutta suurin osa ihmisistä oli mulle ihan uusia. Tutustuin tosi nopeasti aivan ihaniin ihmisiin - niinko Eeviin, jonka kanssa viikon tuntemisen jälkeen vuokrattiin koko loppu yläasteajaksi kaappi yhessä - mutta nopeasti koulun alkamisen jälkeen kiusaaminen jatku. Olin edelleen se läski hikke, jolle naurettiin.

Kun 6. ja 7. luokan välisenä kesänä alotin tämän blogin kirjottamisen, aattelin, että oon löytäny vihdoin jotain omaa. Jotain itelle tärkeää ja ajatuksia purkavaa tekemistä. Seiskaluokalla homma käänty kuitenki minua vastaan, kun joku meidän koulun sen aikasista yseistä löys minun blogin ja alko levittelemään siellä olevia juttuja - ei sillä, että täällä mitään kamalan salaista ois ollu, mutta kaikesta tehtiin omia johtopäätöksiä. Mulle alettiin huutelemaan käytävillä ja minua katottiin halveksuttavasti. Ihan niinko oisin yrittäny olla joku, johon muiden mielestä mulla ei olis ollu oikeutta. Aika nopeasti niihin aikoihin laitoin tämän blogin yksityiseksi, joka helpotti vähän.

Kasilla se helvetti vasta alkoki. Meiän koulussa oli tietty porukka, joka oli aina tietyssä paikassa meiän koululla, ja millon ikinä näinki ne tai kävelin niiden ohi, mulle naurettiin ja minusta kuiskailtiin. Minun maha kuulema pomppi kävellessä. Olin nolo. Nettiin kirjotettiin, miten oon niin lihava, että minut pitäis tappaa. Koska kyseessä oli Facebook-päivitys, tykkäysten määrääkään ei voinu olla huomioonottamatta. Kerroin, että mulla on paha olla ja äiti yritti kovasti lohduttaa ja auttaa minua ajattelemaan, että tuommoset ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa. En tajunnu, miten vakavaa kaikki oikeasti oli ja miten paljon paskaa jouduin kestämään, kunnes kerroin kaikesta yhelle minua kaks vuotta vanhemmalle kaverille, joka pakotti minut puhumaan terkkarille. 

Mie puhuin. Samaan aikaan mulla nolotti ihan sikana - ihan niinko ois ollu säälittävää kertoa omasta pahasta olostaan ja siitä, miten minua kohdellaan väärin. Sitte tuli KiVa-tiimi kehiin - tiimi, joka ei minusta toiminu yhtään - jolle sain kertoa samat asiat, joita sitten vähäteltiin. Kiusaajille kyllä puhuttiin, mutta paskan puhuminen selän takana ja ilkeästi kattominen käytävillä ei loppunu. Myöhemmin kaks kolmesta pahimmasta kiusaajasta pyys anteeksi ihan vapaaehtosesti - ne oli tajunnu ajan myötä, miten tyhmiä ne oli ollu. Kaikki oli vihdoin ohi. 

En halua, että minut ymmärretään väärin. Että oisin aina eläny jotenki kurjan elämän ja minua ois syrjitty kamalasti. Ei. Mulla on aina ollu kavereita, aina. Minun vanhemmat on myös tukenu minua tilanteessa ko tilanteessa ja niille on ollu helppo puhua (mulla on myös maailman paras isosisko ♥ joka lukee tämän kumminki). Oon hurjan kiitollinen siitä. En oo ollu yksinäinen nurkassa kyyhöttelijä, enkä oo halunnu tehä isoa numeroa kiusaamisestakaan. Oon ollu aina tosi aktiivinen, tosi paljon esillä ja oppinu kaikkea nopeasti. Sen takia mulle on monesti selitetty, miten kiusaajat on vaan kateellisia mulle ja ne todellakin kannattaa jättää sinne omaan arvoonsa. Minusta nuo kaks selitystä tuntu ihan naurettavilta sillon, kun minua päivittäin satutettiin henkisesti, mutta jälkeen päin voin aika varmasti sanoa, että enempää ei ois voinukkaan sanoa.

Vaikka minut - aika positiivisen ihmisen - nyt nähdessään ei välttämättä uskois, että oon elämässäni kokenu kaikkea tämmöstä. Ei silti voi sanoa, etteikö sillä ois ollu minuun vaikutusta. Oon ulospäin tosi varma itestäni - uskallan esiintyä, kertoa omat mielipiteeni avoimesti ja olla oma itteni. Tällä hetkellä mulla on aivan ihania ihmisiä ympärillä, eikä minua kiusata enää. Teen niitä asioita, mistä tykkään: harrastan maailman parasta partiota, oon meiän lukion opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtaja, laulan kovaa ja välillä aika korkealta, vaikka muut ei siitä tykkäiskään. Silti aattelen ihan kamalan paljon sitä, mitä muut ihmiset ajattelee minusta ja jos teen jotenki niin tai näin, niin mitä minusta sitte sanotaan. Vaikka oon tyytyväinen minun kroppaan tämmösenä kaikista haukkumisista huolimatta, huomaan tosi usein ajattelevani, miten voisin olla paljon timmimmässä kunnossa ja miten kukaan en varmaan ikinä löydä ketään, joka tykkäis minusta, koska oon niin ruma (mikä on ihan naurettavaa, koska miksei joku muka vois silti?). Se on itteä raastavaa. 

On itsestäänselvyys, että kukaan ei voi tykätä kaikista ihmisistä ympärillään ja se on ihan normaalia. Kaikkien kanssa on kuitenkin pakko tulla toimeen, vaikka kuinka ottaisi päähän. Väärin on kuitenki se, että yrittää pönkittää omaa itsetuntoaan toisen mollaamisella - toisen henkisellä lyttäämisellä ja kaltoinkohtelulla. Kuvitellaan, että kerrotaan vihdoin totuus siitä nolosta tyypistä, joka tehdään naurunalaiseksi, vaikka oikeasti vaan osotetaan, miten heikko itse on.

Kiusaamisesta selviäminen on kuitenkin tosi paljon itsestä kiinni, vaikka muiden tuki onkin tärkeää - niin tärkeää, että yksin sie todennäköisesti hukut, etkä pääse pinnalle enää. Mutta vaan sie voit ite päättää, mitä pään sisällä ajattelet siitä kaikesta: miten suhtaudut ilkeisiin sanoihin ja haluatko vaipua epätoivoon ja ahdistukseen. Ei kukaan muu kuin minä voi antaa anteeksi niitä tekoja, jotka on sinua loukannu, vaikka kukaan ei niitä koskaan anteeksi pyytäisikään. Vaan sie voit olla se huippu tyyppi, jonka yks tärkeimmistä kavereista on nykyään se tyttö, jonka barbeihin ei pitkällä tikulla saanut koskea. Se vaatii aikaa ja paljon voimia, mutta ainakin pystyt elämään astetta enemmän.

Anteeksipyytäminen on kuitenkin loppujen lopuksi kamalan tärkeää. Kun osallistuin #kutsumua-kampanjaan (joka oli muuten hemmetin hieno kampanja ja oon niin onnellinen, että SLL päätti sen lähteä tekemään), olin herättäny pari entistä kiusaajaa ajattelemaan ja multa pyydettiin anteeksi jopa kuus vuotta vanhoja asioita. Vaikka se anteeksipyyntö ei välttämättä oikeasti paranna niitä haavoja, mitä kiusaamisesta on tullu, se ainaki mulle tarkottaa sitä, että se toinen on ajatellu asiaa jälkikäteen ja tajunnu, ettemmie oo loppujen lopuksi niin paska ihminen, mitä minun sillon annettiin olettaa.

20 kommenttia:

  1. Ihana Anna. Hyvä että julkasit tän. Oon aina nähny sut tosi suosittuna enkä ois voinu kuvitella että sua kiusattiin, mut tää teksti avas mun silmät. Oon sua vuotta nuorempi ja kävin saman yläasteen. En oikeen päässy mukaan mun luokan tyttöjen ryhmään, mut onneksi sain kavereita muilta luokilta. Niitten avulla jaksoin yläaste ajan. On ne kaverit/ystävät vaan niin tärkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ en oo ikinä ajatellukkaan, että joku vois nähä minut "suosittuna". inhottavaa, että et päässy oman luokan tyttöjen juttuihin mukaan, mutta ihanaa, että sait kuitenki kavereita muilta luokilta. ne ystävät on oikeasti ihan mielettömän tärkeitä :)

      Poista
  2. hertti sulla on ihana tää blogin ulkoasu ja kuvat ja kaikki, sait uuden stalkkerin ! :3

    ja sun kysymykseen scrollbarista niin kelaa vähän koodias alaspäi ja siel on kohta mis lukee monta kertaa tyyliin;

    ::-webkit-scrollbar jne.

    sieltä kikkailet kohtia jossa on joku värikoodi esim #00000;

    jos ei onnistu nii tuu kysymään :-)

    VastaaPoista
  3. Hei Anna! Mie en sinua sillälailla tunne, vaan tiiän kaverin kautta Mutta haluan sanoa että voi taivas ku solet hyvä kirjottamaan! Näinkin vakavan ja vaikean aiheen esille tuominen on varmasti raskasta mutta sie olet mahtava esimerkki POSITIIVISESTA ihmisestä joka on kaikesta paskasta huolimatta elossa ja uskomaton persoona!:) Haluan vain sanoa että keep going girl! :) sinusta tullee vielä jotaki SUURTA!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi kiitos ♥ haha saa nähä tulleeko mittään suurta, mutta toivottavasti tulee jotakin jollekin merkittävää (ei sillä, ettenkö sitä ois jo nyt jollekin) :)

      Poista
  4. tätä lukiessa tuntu kun joku ois kirjottanu mun kiusaamiskertomuksen hassulla murteella höystettynä, paitsi että rillipää ja eriparijalka.. voi Anna sie oot ihana♥ ja tämä teksti tosi rohkea! oon sun kanssa niin samaa mieltä tuosta anteeksi pyytämisestä ja siitä että vaikka onkii se tärkee tukiverkko jolle voi puhua niin itestä se kaikki on loppupeleissä kiinni. sekä KiVa, se ainakin oli ihan hanurista sillonku mää olin yläasteella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihana riikka ja "hassulla murteella höystettynä" ♥ inhottavaa, että oot joutunu kokemaan samaa :(

      Poista
  5. Apua, tämä teksti oli ihan loistava. Ja ihana rohkea sie, ku uskalskit tämän kirjottaa! ♥ Olen myös ite ollu kiusattu - ja kauan. Ja oikeastaan yhä edelleen minusta tuntuu siltä. Mutten oikein ikinä ole halunnu myöntää sitä itelle enkä kellekkään muullekkaan, että minua kiusattais, vaan ennemminki sanon vaan itelleniki että läppäähän tuo kaikki on - vaikka ne sisimpään sattuski, ja paljon. En uskaltanu edes tuohon kutsumua-kampanjaan osallistua, koska jotenki häpeän sitä että minua kiusataan/on kiusattu. En ikinä muutenkaan puhu asiasta kenellekkään. Tunnilla ku ollaan puhuttu kiusaamisesta en ikinä ole tunnustanu, että minua on kiusattu - vaikka moni muu on tehny niin. Enkä edes tiiä miten se tuntuu _minun_ kohalla niin nololta, koska en kuitenkaan piä nolona niitä muita, ketä kiusataan/on kiusattu?? :-D ihmisen mieli ja ajatukset on niiin kummallisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ♥ se, että sinua on kiusattu tai kiusataan, ei oo noloa sulle, vaan niille kiusaajille. mie ihan tosissaan suosittelen sanomaan sen itelle ja puhumaan kiusaamisesta. en halua, että sie hukut niihin inhottaviin tunteisiin, mitä itelle syntyy. kamalan paljon voimia ♥

      Poista
  6. <3 oot ihana just tollasen annakulta

    VastaaPoista
  7. Voii kuinka ihania kuvia ja teksti!! :))

    http://piecesofmylife-sara.blogspot.fi

    VastaaPoista
  8. Upea teksti ja aivan ihanat kuvat! <3
    Meinas tulla ihan itku silmään :)

    VastaaPoista
  9. Hyvä teksti. Sie oot kyllä vahva tyttö :) ja tuohon KiVa koulu juttuun yhdyn kyllä ihan täysin. Oon joutunu kahesti kulkemaan sen systeemin läpi "kiusaajana" vaikka molempina kertoina mie olin se kiusattu. Ja siellä kuulusteluissa ei muuta tehä ku ensin sanotaan että "sua ei nyt syytetä mistään vaan otetaan ensin asioista selvää" sitte sua syytetään kaikesta ja sen jälkeen vähätellään asioita jotka sie koet pahana, eikä sun kantaa kuunnella. Sitten sut laitetaan kahen viikon seurantaan ja kiusaaminen jatkuu entiseen malliin. Opettajat saa tuudittautua siihen ajatukseen että "ei meän koulussa kiusata" ja siten sulkee silmät kaikelta. KiVa koulu on syvältä _perseestä_.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ♥ tuo KiVa-systeemi ei oikeasti toimi. en ees ymmärrä, mikä idea sillä on, kun nimenomaan ne opettajat vaan tuudittuu sen väitteen varaan, ettei omassa koulussa kiusata - tietenki se voi jossaki toimia, mutta en oo yhtäkään onnistunutta tapausta kuullu. kamalaa, että oot joutunu kokemaan tuon kaiken. kamalan paljon tsemppiä sulle! :)

      Poista
  10. Anna sie oot ihana <3 t.pauliina h :)

    VastaaPoista