Soi sävel sortuvin siivin

Kovin usein elämässä on vaikeaa päättää kahden väliltä. Ei ole sellaista nappulaa, joka on päällä tai pois - yleensä keikutaan välimaastossa. Joskus ollaan, toisinaan ei. Ei olla varmoja siitä, missä mennään ja helposti epätietoisuudellaan sekoitetaan toisen muutenkin epävarmaa olotilaa. On niin monta asiaa, joihin en osaa vastata kyllä tai ei. En osaa valita niiden välillä. Ehkä tosiaankin mie yliajattelen minun yliajattelustakin. Yritän kovasti, mutta olen todella huono yrittäjä - pitäisi toteuttaa, koska olen toteuttaja. En vain osaa päättää toteuttavani mitään. Tai sitten kun todella yritän toteuttaa, meillä olisikin varmasti ollut hauska perjantai-ilta. Ja olihan meillä, mutta erikseen. Kahden välillä vähän kaikessa kukanenkin. Eletäänkö vaarallisilla vesillä vai hyväksytäänkö tosiasiat. Päätetäänkö, että nyt tällainen paska loppuu vai annanko sen virran viedä mukanaan. Tahtoisin silti sellaisen nappulan. En velloisi tällaisissa ajatuksissa, joissa vellon nyt, vaan voisin nappia painamalla olla joko tai. Ei vähän kumpaakin ja epätietoisesti niiden kahden välillä.

145 päivää siihen, että lain mukaan voin tehdä vakavia päätöksiä. Jos aikuisuus on sitä, että on osattava valita, en taida vielä olla valmis. Tuntuu muutenkin hullulta ajatukselta, että koskisin auton rattiin tai joisin itseni humalaan baarissa (eihän se numero 18 sitä tietenkään välttämättä tarkoita). En taida kyllä olla valmis mihinkään - en täysi-ikäisyyteen, irti päästämiseen tai uuden aloittamiseen. Pelkästään siihen, että olin valmis kameran eteen, meni puoli päivää ja monta kahvikuppia. Näytän silti päivä päivältä enemmän aikuiselta, joka järkyttää itseni lisäksi myös äitiä.

Jos jostain näinä päivinä voi oikeasti olla varma, niin siitä, että mie tahdon sellaisen paidan, minkä sovittamatta tietysti väärän kokoisena kotiutin Turusta. Tahdon myös kovasti myydä sen yksilön, joka ei ookkaan mulle se oikea.