Nuotiohetkihuolettomuus

Se, että saa lyhyellä varoitusajalla meiän neljän tytön porukan kasaan, on ihme. Eilen meillä kuitenkin oli tietyöteillä ajettujen mutkien kautta kasassa tuulessa palava nuotio, neljä tyttöä, neljä makkaraa ja niin paljon vaahtokarkkeja, että niitä jäi kotiin vietäväksikin. Partiotyttöstereotypiasta huolimatta en oo mikään mestari sytyttämään nuotioita, joten oon aika ylpeä, että kun tuuli ei puhaltanukkaan kahdeksatta tulitikkua heti sammuksiin, sain nuotion kerralla syttymään, eikä se sammunut sateesta huolimatta. Yksi meistä näytti huivinsa kanssa huvittavalta, yksi hyppi melkein nuotiossa slaavikyykyssään, kun taas yksi joi pimeässä nurkassa. Yksi paistoi yksin sateessa makkaraa ja oli myös se sama, joka juoksi autoon lataamaan puhelimen akkua, kun yhtäkkiä näkyikin taas se 1% ruudussa. Yksi istui aina kuskin paikalla ja yksi takana, yksi ajoi yksin. Kaikki neljä kuitenkin nauroi kippurassa ja oltiin onnellisia siitä, että oltiin just siinä just niiden ihmisten seurassa viimisenä lomailtana (ensi vuonna kun ei tiedetä missä kaikki ollaan).

Tänään alkoi ripsimään vettä, kun koko lukiohistoriani ensimmäistä kertaa olin pyöräilemässä kohti koulua ja abivuoden (APUA) alotusta. Tunti koulua oli kamalan rankkaa. En tarttunu työtarjouksiin tai suunnitellut kaikkea koulun jälkeen valmiiksi, vaan elin hetkessä, kävin salaatilla Cafe & Bar 21 ja tuskastuin Suomalaisessa Kirjakaupassa ostamassa koulukirjoja ilman kanta-asiakaskorttia. Illalla oli ekstempore Mellu ja Ella, jotka suklaahuuruissa toi kunnon piristysruiskeen minun huonoon siivousyritykseen. Abivuoden alottaminen on niin rankkaa, että oon ollut kovin aikaansaamaton. Ehkä huomenna tartun taas ylppärikirjoihin. Vaikka siinä välissä, kun odottaa, että jotain hauskaa tapahtuu.