Helsingin valot, talot ja ihmiset

Faktahan on se, että vaikka Tukholma olisi miten kaunis tahansa, Helsinki on mulle yks iso rakkaus. Oon muutaman päivän ollu sieltä erossa ja jo kattonu, millon vois päästä takasin. Sanoin tosi monelle kaverillekin siellä, että tuntuu hassulta, miten vuoden päästä saatan asua siellä (toivottavasti!). En osaa selittää, mikä siinä paikassa houkuttelee - voin luetella asioita, joiden takia haluan takaisin, mutta itse kaupunkiin kohdistuvaa rakkautta en osaa pukea sanoiksi.

Ongelma siinä, että käyn harvoin Helsingissä, on se miten paljon ihmisiä siellä lopulta on, jotka haluaa nähä. Listasin monia kahviloita ja paikkoja, joissa oisin halunnu käyä siellä ollessa, mutta lopulta aikataulutin muutaman päivän siihen kaikkein tärkeimpään - ihmisten näkemiseen. En ehtiny ees paljoa shoppailla (joka ei nettipankin tsekkaamisen jälkeen haittaa yhtään...), mutta sitäkin useammin oon istunu alas vaihtamaan kuulumisia, mikä on minusta paljon tärkeämpää. Helsingissä vaan on monia rakkaita ja ihania.

Koska olin reissussa yksin - Helsingissä majotuin vielä hotellissa, enkä kaverin luona - mulla oli aika paljon vapauksia päättää ite, mitä teen ja missä kuljen. En oo aiemmin kokenu samalla tavalla vapautta, vaikka esim. yksin viikonloppuja kotona ollessa ei mulla oo kukaan sanomassa, mitä pitäis tehä tai minne pitäis mennä. Samalla tuommonen itsenäisyys paikassa, jossa ei oikeasti osaa yhtään kulkea, on vapauttavuuden lisäksi myös aika pelottavaa. Parissa päivässä opin kuitenki tuntemaan reittejä ja paikkoja niin, että lopulta tuntu, etten koskaan halua lähteäkkään kotiin. Helsingissä oli hyvä olla, ja vaikka henkeen ja vereen oisinkin lappilainen, niin sinne seuraavaksi haluan. Ei vaan viettämään kolmea yötä, vaan pidemmäksi aikaa ja ihan oikeasti. 

160 päivää ja lukio on taputeltu juhlia vaille kasaan. Sitten menen, jos vaan voin. Mutta ei sinne asti voi oottaa, pakko päästä aiemmin käymään. Pakko. 

Ja miehän meen jos haluan.