maanantai 5. lokakuuta 2015

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas


Minun koeviikon vapaapäivät ja niille tehdyt suunnitelmat huoneen siivoamisesta vaihtu yllättäen hiekkakakkujen tekemiseen, vaaleansiniseen pottaan ja päiväuniaikoihin. Olin pari päivää sijaisena päiväkodissa - ihan ekaa kertaa kasvatusalan töissä, enkä siis oo harkinnukkaan koko alaa itelle tulevaisuuden ammattia miettiessä. Se, miten sijaiseksi päädyin, on pelkkää hyvää tuuria ja hätätilanteita, joissa toivottavasti onnistuin olemaan avuksi.

Kun minut sysättiin 3-5 -vuotiaiden ryhmään aamulla, tajusin, ettei mulla oo paljon elämäni ajalta kokemusta alle kouluikästen lasten kanssa tekemisestä ja olemisesta. Oon meiän perheen - ja itse asiassa koko lähisuvun - nuorin, eikä naapurustossakaan kamalasti minua nuorempia lapsia ole ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidänkin ollessa alle kouluikäisiä itsekin olin niin nuori, etten ole heistä koskaan varsinaisesti vastuussa ollut. Partion kautta oon toiminu tietenkin kouluikäisten kanssa, joten nuorempien kanssa toimiminen ei oo sinänsä koskaan ollu ongelma. Ei siinä mitään, tykkään lapsista, ja kaikki meni luonnostaan, mutta saihan sitä seuraavana päivänä olla vähän paniikissa, kun yhtäkkiä sitten olikin jo menossa 2-vuotiaiden ryhmään tietämättä miten lasta käytetään potalla. Onneksi joskus tuli käytyä kehityspsykologian kurssi kuitenkin, joku perustietous sen ikäisistä oli.

Moni varmaan aattelee, että päiväkodissa työskentely on kivaa ja helppoa, koska lapset on niin ihania. Useimmat on myös yläasteella tet-harjottelussa päiväkodissa, joten semmonen jonkulainen kosketus päiväkotiin oman päiväkoti-iän jälkeen saattaa olla. Ite en tettiin menny päiväkotiin, mutta päivätyökeräyspäivänä en lojunu muiden tapaan kotona vaan olin samaisessa päiväkodissa apuna. Voin kuitenki luvata, että ei se päiväkodissa töissä oleminen oo sama ko olla yhden päivän apukätenä. Mulle oli alusta asti selvää, että meen sijaiseksi - varsinaisen työntekijän korvaajaksi - en vaan harjottelijana avuksi muiden työntekijöiden joukkoon. Tein kahdeksan tunnin työpäivät (joita en muuten kaupassa töissä ollessa ikinä tehny) ja toimin sinä turvallisena aikuisena, joka oli oikeasti vastuussa lapsista muiden työntekijöiden kanssa. En oo aiemmin tuntenu itteäni niin aikuiseksi


Tuntu siltä, että mulla oli enemmän vastuuta ko mulla on koskaan aiemmin ollu. Niinko yhden kaverin kanssa jutellessa tuli todettua, on ihan eri asia olla vastuussa elävästä ihmisestä kuin esim. tavaroiden hyllyttämisestä tai vessanpöntön pesemisestä (taustatietona siis se, että oon ollu kesän töissä kaupassa ja vuoden alusta asti toimiston siivoojana). On eri asia pudottaa joku yks hassu jogurttipurkki lattialle ko pitää 1-vuotiasta riisuessa lasta sellaisessa asennossa, että kohta saadaan olla puhaltelemassa pipiä pois päästä. 

Parissa päivässä sitä oppi myös enemmän arvostamaan tarhantätejä, vaikken mitenkään väheksyvä oo aiemminkaan ollu. Niillä ihmisillä on oikeasti paljon tietotaitoa siitä, miten lapset pitää kasvattaa, mitä taka-ajatuksia joillakin pyynnöillä voi olla (uskokaa pois, niitä on!), miten kaikissa tilanteissa pitää toimia ja ymmärtää, miten ongelmatilanteita ratkotaan ja tilanteisiin heittäydytään mukaan niin, että pystytään höpöttämään lapsen tasoisia juttuja. Ja se nimimuisti! Saman tien kun muistin yhden nimen ja opettelin seuraavaa, unohdin edellisen ja sotkin kaikki nimet sekaisin. Mulla ei tuntunu olevan mitään kokemusta mistään, vaikka tietenki järki ohjas toimimaan tietyillä tavoilla, jotka lopulta oli aivan toimivia. Mutta mitenpä muuten oisin saanu kokemusta kaikesta ko sitä hankkimalla. Nyt osaan käyttää lasta potalla, pukea ja riisua vaatteita, tehä paljon hienompia heikkakakkuja, rauhoitella itkevän lapsen, vahtia päiväunihetkeä, annostella ruokaa lapsille oikean verran, selvitellä erimielisyyksiä, painaa vihanneksilla kuvioita lapsen apuna ja luovuttaa lapsen tarhapäivän päätteeksi vanhemmille (oli muuten kuumottava tilanne, mutta onneksi vanhemmat ymmärsi, etten oo ihan vakituinen työntekijä siellä).

Oli myös hämmentävää, miten nostalgisia hetkiä itelle tuli välillä. Noin viidessätoista vuodessa puuvärit, lelulinnat, legot, keittiöleikit ja nukkaritilan valo ei ollu muuttunu yhtään. Pihalla leikkiessä oli samoja lelurekkoja, hiekkakakkuja tehtiin samoilla muoteilla ko ennenki ja melkein säikähin sitä, miten yhdet pihalla olleet punaset kärryt oli niin minun vanhojen kärryjen näköset, mutta äiti paljastiki yksien olevan just ne minun omat. Ihmekkös.



En ois uskonu, että päivät ois niin raskaita. Opiskelijana ei ensinnäkään tuu seisottua päivän aikana niin paljon pihalla, joten oli ihan selvää, että saan jonku raitisilmamyrkytyksen ja illalla kyllä tulee uni nopeasti sen takia. Pidemmän päälle lasten kantaminen jatkuvasti ihan varmasti käy selkään, ja joinakin hetkinä korvatulppia voi todellakin kaivata. Työ on myös siinä mielessä väsyttävää, että koko ajan pitää olla läsnä - kaupassa hernekeittoja hyllyttäessä pysty olemaan ihan omissa ajatuksissaan, jos asiakasta ei sattunut samaan hyllyväliin, mutta päiväkodissa tilannetta pitää jatkuvasti tarkkailla ja olla hetkessä mukana, valmiina olemaan läsnä lapsen kanssa. Taukoja ei myöskään ole tasaisin väliajoin, vaan kahvilla käydään sitten kun ehditään ja mitään omaa ruokataukoa ei ole, koska ruoka syödään lasten kanssa näyttäen esimerkkiä ja toisella silmällä koko ajan vahtien sitä, että heidänkin ruokailutilanne menee hyvin. Ainaki ymmärrän nyt äitiä vähän enemmän siinä, miksi työpäivän jälkeen tekee mieli olla ihan hiljaa ja nukkua hetki.

Pakko myös sanoa, että lapsilla on jotain, mitä minun harmiksi suurimmalla osalla vähän vanhemmista ei enää ole. Se, miten luontevasti ollaan kaikkien kanssa - myös uusien ihmisten - ja kavereiden saaminen on paljon helpompaa. Alku-ujostelun jälkeen kuulin monet selitykset siitä, millaisia hienoja leluja kotoa löytyy, miten kiva huulirasva toisella on mukana päiväkodissa, ja miten hauki on kuulema purrut isää sormesta. Jos itse alkaisin selittämään mitä vain viisi minuuttia sitten tapaamalleni ihmiselle, minua pidettäisiin ehkä vähän hulluna, mutta lapsille se on ihan ok ja luonnollinen tapa. Ja samalla se viesti mulle, ettei niitä lapsia pelota olla minun seurassa, vaan oon ihan mukava ja hetken päästä voidaan leikkiä koiria, kunhan eka on syöty puuroa (oli muuten kamala valehdella lapsille, että puuro on hyvää ja syyä sitä niiden kanssa, koska puuro ei todellakaan oo hyvää...).

Onneksi pääsin hetkeksi päiväkotiin. Kokemuksesta oon kiitollinen ja tiiän, että moni ei pääse tuolla tavalla pariksi päiväksi töihin. Nyt ymmärtää ja osaa enemmän ja toivoo, että uusien ihmisten kanssa vois vaan alkaa puhumaan hyviksistä ja pahiksista tuosta vaan. Ois niin helppoa.

Äiti oli vähän huvittunu ko kaivoin kuvien lelut jostain kaukaa sängyn alta (ja okei, nuket oli meiän eteisen hienossa vaaleansinisessä nukkekodissa). Oli kuulema ihanaa nähä minut monien vuosien jälkeen leluja kädessä. Ei meistä kumpikaan kuitenkaan halunnu alkaa leikkimään.

2 kommenttia:

  1. Vitsit olipa hyvin kirjotettu teksti ja tosi söpöjä nuo kuvat! Voin vaan yrittää kuvitella, miltä susta on tuntunu :-D Jo yhdestä hoidossa olevasta taaperosta on jo sen verran "paineita" ja kuitenkin semmonen tietty fiilis, että tekeekö kaikki oikein kun on jonkun toisen lapsi kyseessä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitoksia emma! :) oli kyllä vähän hukassa oleva olo välillä! ja jestas niiden lasten kanssa pitää oikeasti olla tiukkana... nauroin jo kesken ekan päivän äitille, että ei minusta kyllä mikään tiukka tarhantäti tuu, vaikka muun luonteen perusteella vois luulla :D

      Poista