keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ajatuksia marraskuun kuudestoista jälkeen


On ikävä tunne toivoa olevansa jossaki muualla, ko missä sillä hetkellä on. Sillon ei oikein osaa elää oikeasti - ei siellä, missä on, tai lopulta siellä, mihin haluaa.

Tosi usein vois päästää ittensä paljon helpommalla, jos aattelee realistisesti, ettei vika oo itessä, ja riittää täydellisen epätäydellisenä kaikesta huolimatta. Vaikkei siltä aina tunnukkaan. Sosiaalipsykologian oppien mukasesti ois ihan tervettä perustella epäonnistumisia myös ulkoisilla attribuuteilla.

Iltateehetki pelastaa usein paljon. Lämmin tunnelma pelikorteilla pelatessa kolmannen kerroksen hämärässä, ja kävely kaksin pakkassäässä siellä, missä tuntee olevansa turvallisesti hukassa, saa helposti hymyilemään. Vaikka kaikki oiskin romahtanu lopullisesti muutamaa tuntia aiemmin yksin, nälkäsenä ja eksyneenä vielä kovin vieraaseen kaupunkiin.

Seitsemänsataa on iso luku, johon voi mahtua paljon harmistusta, väärinkäsityksiä ja yllättäviä käänteitä, mutta aina pitäis aatella, ettei saa katua jotain, mikä on saanu joskus hymyilemään. Se on kuitenki sillon ollu just sitä, mitä on halunnukki.

Joistaki asioista en koskaan osaa kirjottaa. En voi, en todellakaan osaa, enkä edes halua. Jotkin ajatukset päätyy itkuksi tai päiväkirjan töherryksiksi, ja se on ihan ok. Sillon voi kuunnella vaikka Emma Salokosken Veden alla -biisiä ja nauttia kauniista äänistä.

Mulle eläminen ilman suunnitelmia ja aikatauluja on tosi outoa. Semmosta, mihin pitää oikeasti pakottaa. En oo kattonu perjantain jälkeen kalenteriin ja se tuntu hyvältä hetken. Välillä ahisti tosi paljon, kun ei oikein tienny mistään mitään. Tänään tartuin velvollisuuksiin (ainakin jonku verran). 

Kävin kattomassa viime viikonloppuna Helsingissä Napapiirin Sankarit 2 -leffan (yllättävä valinta lappilaiselta?) ja melkein itkin Tennispalatsissa jonku täysin tuntemattoman ihmisen typeryyden takia. Kuulema on epärealistinen elokuva, koska "eihän Suomesta voi ajaa vaan autolla Ruotsiin". Meinasin sanoa isoon ääneen vastaukseksi kesken leffan, että "Sole poka mikhän, kyllä mie oon pariki kertaa Haaparannalle ajellu", mutta olin hiljaa.

Vaikka Seurakuntaradio RovaDei ei oo mikään iso kanava, niin olihan se vähän kuumottavaa, kun viikko sitten torstaina minua haastateltiin sinne vapaaehtoistyöstä ja nyt sitä voi kuunnella vaikka repeatilla Rovaniemen seurakunnan nettisivuilta. Oma ääni kuulostaa aina niin typerältä.

Suurin on rakkaus. Ja muusikoista ei koskaan tiedä.

2 kommenttia:

  1. Tykkäsin tästä postauksesta niin paljon, sulla on tosi kiva tyyli kirjoittaa! :)

    VastaaPoista