torstai 5. marraskuuta 2015

Joskus mietin, että miks mie teen


Tiiättekö, oon jättäny elämässä aika paljon asioita taakseni. Hullun aktiivinen ja joka-paikassa-mukana-oleva elämäntyyli alko seiskalla, kun minut valittiin yläasteen edustajaksi kaupungin nuorisovaltuustoon. Sitten kohta oli Nuva ry. hommia, oppilaskuntaa ja erilaisia työryhmiä ja edustamisia. Samaan aikaan oli koulua ja kovat tavoitteet, ysillä myös joulunäytelmäprojektia ja muuta ysien omaa sähellystä, partioprojekteja ja viikottain johdettava ryhmä. Kuvataidekoulu, lähestyvä päättötyö, ja muut jutut, joille sanoin vaan kyllä. Myöhemmin tuli opiskelijakunnan hallitus, Laulava joulukortti (ja äitienpäiväkortti), lähetysjuhlat, medialähettiläskoulutus (ja sen kautta isompia partiokuvioita), vähän isompia kouluprojekteja (esim. Soul & Funk -kurssi... kahdesti). Oon edustanu meiän seurakuntaa Kirkko 2020 -seminaarissa ja isostoiminnankehittämisviikonlopussa, joiden lisäksi oon käyny isos- ja avustajakoulutukset sekä ollu jossain vaiheessa super aktiivisesti järjestämässä myös nuorteniltoja. Näin niinko muutamia mainintoja siitä, mitä voisin kirjotella ansioluetteloonkin. 
Oon tehny aika paljon.

Kun kysyin kavereilta kysymyspostausta varten, miten ne kuvailis minua, Emmi sano aika osuvasti: mulla on semmonen "Consider it done" -attitude. Kun ajattelee, että pitäispä tehä, niin mie oon jo tehny. Lähen tosi helposti mukaan erilaisiin juttuihin, ja helposti aattelen, että jos mie en tee, niin ei kukaan muukaan. Tosi usein se on totta, mutta joskus vois tietenki pyytää apua. Aina sitä ei kuitenkaan saa, ja sen takia esim. viime toukokuussa järjestettäessä Lyskaviikkoa (meiän koulun teemaviikko) valehtelematta tein joka päivä hommia aamukuudesta kahteen yöllä, jotta kaiken sais onnistumaan. Moni ois jättäny tekemättä ja tyytyny vähempään, mutta mulle se, että on sovittu, että tehdään, tarkottaa, että tehdään oikeasti hinnalla millä hyvänsä.


Vaakakupissa on tosi usein minun oma hyvinvointi. En läheskään aina nuku tarpeeksi, enkä todellakaan syö kunnolla. En saa kaikkea hoidettua ajallaan (mutta hoidan kuitenkin). En ehi tehä kaikkia niitä asioita, joita oikeasti haluaisin tehä: kirjottaa blogiin, valokuvata, nähä kavereita, nukkua pitkään, lukea kirjoja... Riitelen paljon äitin kanssa huoneen siivoamisesta, koska en vaan yksinkertasesti ehdi - ja sillon ko ehtisin, niin jaksa - siivota, vaikka en itekkään viihdy enää omassa huoneessa. Kehittelin viime keväänä kalenteriin "Älä sovi mitään" -päivät, mutta arvatkaapa, kuinka monesti pidin niistä kiinni. Tiiän, että ois pitäny, mutta aina tuli jotain muuta - koska annoin tulla muuta. Syksyllä uuden kalenterin kanssa en edes yrittänyt. Lotta kuvailis minua sanalla stressialtis, joka on aika todenmukanen kuvaus myös. Stressaan jatkuvasti ja kaikesta - asioista, joista saa ja pitää stressata, ja niistä, jotka vois vaan jättää miettimättä. Deadlinet oikeasti ahdistaa, varsinkin kun oikeasti haluaisin saada kaiken tehtyä - mulla on lopulta aika tunnollinen luonne, ja se on välillä raskasta.

Teen kaikkea aina niin innolla vapaaehtosesti. Saan siitä usein kehuja, että vautsi kiitos, mitä teet, mutta tosiasiassa tekisin niitä asioita ilman kehujakin. Aina kun joku kysyy. Hyvinä esimerkkeinä tältä syksyltä kaksi asiaa, jotka ois voinu varmasti hoitaa myös joku muu:

1. Abien teemapäivä. En ottanu viime keväänä perustetussa abitoimikunnassa mitään roolia, vaan oon täysin "rivijäsen". Teemapäivä on tulossa ja innostun koristeiden tekemisestä, joten ilmottaudun ite tekemään sekä kuvausseinän että yhden toisen isomman koristeen. Yksin. Ja mie teen, mutta pienen ahistuksen taas kehiteltyäni onneksi minua autetaan maalaamisessa koulun jälkeen. Kuvausseinää varten - ja muutenkin koristeluihin - tarvitaan paljon jouluvaloja. Opiskelijakunnan viime vuonna hommaamat valot on kadonnu, ja otan henkilökohtasesti hoidettavaksi asiaksi uusien valojen ostamisen. Ehdotan valojen ostamista kuukausikokouksessa, jonka loppumisesta 15 minuutin päästä oon jo ostanu 144 metriä jouluvaloja. Vapaaehtosesti kävin läpi vielä kaikki kaksitoista valopakettia, teippasin kaikkiin johtoihin kiinni opiskelijakunnan nimen, ja tussilla vielä merkitsin kaikkiin laatikoihinkin sen. Samaan aikaan tietenki oisin voinu lukea siihen ruottin sanakokeeseen, josta sain nelosen, tai pienentää to do -listaa.

2. Julisteen tekeminen konserttiin. Musiikinopettaja haluaa jonku meiän koululaisen tekevän julisteen, kuviksenope ilmottaa heti minut tekemään. Suostun kai kysymättä, jonka jälkeen oon ollu musiikinopen Wilma-viestien, sähköpostien, puheluiden ja tekstareiden (en oo koskaan antanu minun numeroa, hitto vie) pommituksessa, jonka lisäksi yhteydenottoja on ollut kasvokkain ja kurssien opettajien kautta. Nyt on juliste miljoonien korjausehotusten jälkeen, enkä hyödy tästä mitenkään. Juliste ei liity mihinkään minun kurssiin, enkä ole edes menossa koko konserttiin (enkä pääsis sinne ees ilmaseksi). Seuraavana aamuna naapurilukion musiikinope laittaa Facebookissa viestiä ja pyytää julistetta yhelle keikalle. Ja miehän teen. 


Jos joku asia mulle pitäis opettaa, niin ehdottomasti sanomaan ei. Antamaan itelle aikaa ja anteeksi. Koska on mulla oikeasti tosi paljon niitä hetkiä, jollon mietin miksi. Itken välillä sitä, miten en jaksa, ja miten paljon pitäis vielä tehä. Ei mulla oo oikeasti voimavaroja siihen kaikkeen, mihin aina suostun. Tietenki teen kaikkea vapaaehtosesti, omasta tahdosta, eikä muita voi syyttää tästä jatkuvasta tekemisen kierteestä.

Eilen olin romahtamispisteessä (en tosin niin pahassa, missä oon aiemmin ollu). Istuin sohvalla koneen kanssa, enkä saanu mitään aikaseksi. Tuntu, ettei mikään, mitä teen, onnistu yhtään, enkä ehi tehä niitä asioita, mitä pitäis. Hetken ajan tuntu siltä, että jään siihen sohvalle vähän pidemmäksi aikaa: en mee seuraavana päivänä kouluun, ja jätän pitkäksi aikaa hommat sivuun. Otan vähän omaa lomaa, ja jätän kaiken tekemättä. En ees muista, millon mulla ois viimeksi ollu päivä, jollon ei tartte tehä mitään, eikä seinällä olevassa hoidettavien asioiden listassakaan ois yhtään kohtaa. Tarttisin sellasen päivän. Enkä oo ainoa, jonka mielestä tarttisin vähän paussia kaikista tekemisistä:

"Joskus mie äiti mietin sitä, miks mie teen näitä kaikkia juttuja."
"Nii-in... Mie oon lakannu jo kysymästä ja miettimästä ko sie teet kumminki."

Ja sitten taas ajattelen, että kyllä kohta helpottaa. Jos tästä viikosta selvitään. Tai näistä muutamasta hommasta. Sitten niitä tulee aina lisää ja lisää. Ehkä siis sitten joskus. Tai sitten kun opin sen maagisen sanan, enkä pelkää käyttää sitä.

Kyllä kaikki on sillee hyvin, mutta tiiättehän, joskus tarttis vaan vähän enemmän aikaa.

8 kommenttia:

  1. Olen silloin tällöin jopa ajatellu, millonkohan tuo Anna leppää ja miten se onnistuu. On hienoa, että sie ite tajuat oman jaksamisen ja tiedostat että nyt pitäs höllätä! Ja jos et kohta höllää niin sitte tullee aika, ku sinun on pakko. Löytäsitpä semmosen tekemisen meiningin "välimaaston" eikä kokoajan tarttis mennä kaasu pohjassa monessa asiassa. On hienoa että teet, mutta muista että se ei tee sinusta yhtään huonompaa jos jätät ottamatta jostain vastuuta. Se on hienoa että toimit välillä ihan vain oman ittes parhaaksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aika usein ihmiset itse asiassa miettii ja kysyy, miten jaksan, mikä mulla hämmentää (positiivisesti). Vaikka tietää, että pitäis rauhottua vähän, niin jotenki haluaa tehdä asioita sillä intohimolla ja rakkaudella, millä niihin lupautuuki mukaan. Kyllä tässä ollaan kohta jo siinä pakkotilassa, mutta onneksi ite tiedostaa sen ajoissa, niin jos nyt vaikka vähän jarruttelis. :)

      Poista
  2. Oi että, samaistun tähän kaikkeen vain niin paljon.
    Kyllä me vielä tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Essi ♥ Suunta on vaan ylöspäin ja muista, ettet ota liikaa hommia itelle! On hämmentävää, että huomaan itekki, miten sinussa on tämmösten asioiden suhteen samoja piirteitä :D Mutta nyt rakkautta ja lepoa - tsemppiä!

      Poista
  3. Voi Anna, hieno teksti! Ei on kovin vaikea sana sanoa, se tosiaan vaatii opettelua. Mullakin on opettelu vielä vähän vaiheessa. Aina toitotetaan miten kaikkiin tarjottuihin mahdollisuuksiin pitää tarttua, mutta jos polttaa itsensä piippuun ei lopulta jaksa enää tarttua mihinkään. Vaikka omia rajoja on välillä hyvä etsiä ja venyttää, täytyy ne lopulta osata asettaa - antaa itelle aikaa ja anteeksi kuten kauniisti kiteytit :---) voimia!

    ps. banneri on supertyylikäs!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiteytit kyllä aika hyvin! Jotenki tuntuu, että sitä haluaa tehä mahollisimman paljon - tarttua tilaisuuksiin - ko se on mahdollista, ettei sitten jälkikäteen harmita, kun ei päässytkään johonki huippuun juttuun mukaan. Ei on todellakin vaikea, mutta toivottavasti me opitaan molemmat sanomaan se pian! Iso kiitos Emma ♥

      Poista
  4. Oi kiitos, että kirjoitit tän postauksen! Mä oon nimittäin samanlainen siinä et haalin aina hirveät määrät kaikkea tehtävää ja sit kuitenkin stressaan siitä et miten teen sen kaiken... Voin siis todellakin samaistua ongelmaan. Miks on niin vaikeeta sanoo ei?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjan paljon tsemppiä sulle! Tiiän todellakin, miten vaikeaan paikkaan sitä ittensä voi laittaa suostumalla kaikkeen mukaan, mutta muista ottaa kans vähän paussia kaikesta välillä. On helppo sanoa kyllä asioille, joille joskus pitäis sanoa ei.

      Poista