Mulla on enää eessä neljätoista tavallista lukioaamua. Vaan neljätoista, mutta voin sanoa rehellisesti, että viimiset on tuskasimmat. Se tuntuu hassulta, koska lukiossa on kuitenkin niin monta päivää tullu jo vietettyä, että parin viikon ei pitäis tuntua enää missään. Sen jälkeinen aika kyllä vähän pelottaa, kun päivärytmi saattaa helposti kadota ja kirjoihin tarttuminen on ihan itestä kiinni. Kukaan ei painosta tai voi moittia tekemättä jättämistä, paitsi ite.
Ja sehän se pahin on.
Viime päivät on ollu pitkälti unettomia ja tunteet on heitelly laidasta laitaan. Oman pään on saanu helposti pyörälle ajattelemalla ite liikaa tai antamalla jonku muun sekottaa se. Mulla on onneksi kuitenkin monta järjen ääntä ympärillä, jotka on ollu parasta terapiaa jo pitkään. Toffeelatte ei ehkä ollu maailman parhaimman makunen, mutta kakuttoman kakkukahvihetken seura oli mitä parhain. Myös 886 kilometrin päästä tulee hyviä neuvoja, joista "Go with the flow" ehkä kumoaa ensimmäisen neuvon, mutta on silti niin hyvä, että sitä on melkein pakko noudattaa. Kunhan silti muistaa, ettei saa olla typerä, vaikka joskus haluaisikin joitain rajoja rikkoa.
Ja sehän se pahin on.
Viime päivät on ollu pitkälti unettomia ja tunteet on heitelly laidasta laitaan. Oman pään on saanu helposti pyörälle ajattelemalla ite liikaa tai antamalla jonku muun sekottaa se. Mulla on onneksi kuitenkin monta järjen ääntä ympärillä, jotka on ollu parasta terapiaa jo pitkään. Toffeelatte ei ehkä ollu maailman parhaimman makunen, mutta kakuttoman kakkukahvihetken seura oli mitä parhain. Myös 886 kilometrin päästä tulee hyviä neuvoja, joista "Go with the flow" ehkä kumoaa ensimmäisen neuvon, mutta on silti niin hyvä, että sitä on melkein pakko noudattaa. Kunhan silti muistaa, ettei saa olla typerä, vaikka joskus haluaisikin joitain rajoja rikkoa.
(Onnistuin välttämään pakkasesta puhumisen.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti