lauantai 28. toukokuuta 2016

Itkua ilosta ja surusta

Huolimatta siitä, että viimiset pari viikkoa on ollut mulle henkisesti raskaita, oon selvinnyt aika hyvin. Mulla on ollu erosta ja kaikista muista lähipiirin sattumuksista ollu onnellisia hetkiä. Elämä osaa yllättää kerta toisensa jälkeen, ja jotenkin tuntuu entistä enemmän, ettei välivuosikaan pelota niin paljoa. Rehellisesti sanottuna on tuntunu usein siltä, että oon hukassa, mutta jotenkin oon taas saanu tasapainotettua kaiken kuntoon. 

Ehkä viime aikojen levollisimmat päivät - sellaiset, jollon mulla on ollu tosi hyvä olla ja luottamus tulevaisuuteen - alkoi viime viikon keskiviikosta. Meiän seurakunnan nuorisopappi oli jo aiemmin kysyny minua "parin britin kanssa metsään" ja koska päivät on kulunu kotona istuessa, suostuin. Meillä on aiemmin ollu seurakunnassa vanhempia mieshenkilöitä Iso-Britanniasta vieraina puhumassa, joten aattelin tilanteen olevan sama kuin sillonkin. Miten typerä ja tietämätön olinkaan vielä siinä vaiheessa, koska kun kumpparit jalassa kävelin leirikeskukseen hakemaan vieraita metsään tajusin, että vastassa olikin nuorisoporukka (ehkä maailman symppiksimmän) kirkkoherran ja hänen vaimonsa kanssa. Tuo "Lontoon tiimi" oli kuitenkin nuoria ihania ihmisiä täynnä, ja sain heiltä hulluna rohkaisua omaan elämään. Onneksi vahingossa päädyin mukaan heidän seikkailuihin - siitä, jos jostaki mulla on kiitollinen, siunattu ja onnellinen olo.

Torstaiaamuna kuitenkin vielä itkin hetken Tuomiokirkon portailla ennen pääsykoetta, koska vaikka samaan aikaan mulla on levollinen olo välivuosiajatuksesta, mulla on tosi epäonnistunu olo. Tiiän, että oisin voinu yrittää enemmän, että pääsisin varmasti opiskelemaan, mutta samaan aikaan tiiän, että oon tehnyt henkisen hyvinvoinnin kannalta parhaani. Eilen pääsykokeiden jälkeen nautin ekoista lomahetkistä Museum of Broken Relationships -näyttelyssä ja Tuulin kanssa Amarillossa ja taivaallisella Magnum-jäätelöllä. Naurettiin posket kipeiksi vielä ennen hetken heippoja, joiden jälkeen nähdään kuukauden päästä kesäseikkailuilla.

Koska lomahan mulla vihdoin on. Oon paahtanut menemään jo yläasteen alusta asti hullun lailla - niin paljon, että multa on usein kysytty, miten jaksan. Nyt mulla on loma ja aikaa tehä kaikkea sitä, mihin oisin jo aiemmin halunnut paljon enemmän panostaa (esim. blogiin). Tänään nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lähemmäs 11 onnellisena, eikä ollu huono omatunto siitä, että join aamukahvia kaksi tuntia.

Ennen ihan kunnollisen kesäloman alkua on kuitenkin viikko, joka menee kaikenlaisissa valmisteluissa ja hässäkässä (ja kirjotus- ja pääsykoestressin takia järkyttävään kuntoon menneen huoneen siivoamisessa). Viikon päästä oon työtön työnhakija, viikon päästä on juhlat. Viikon päästä saan valkolakin päähän hyvin arvosanoin (joista yhtä jännätään vielä hetken aikaa), hymyilen kuvisdiplomista erinomaisen arvosanan saaneena ja nautin vielä salaa II luokan Mannerheim-soljen saamisestakin.

Punaneilikkaisen kuvan on ottanut ihana Essi minun yo-kuvien kuvaamisen yhteydessä. Niitä lisää myöhemmin!

2 kommenttia:

  1. Sattumalta löysin blogisi. Vitsi, kun postauksesi tuntuivat tutuilta: samanlaisia ajatuksia mulla oli yhdeksän (!) vuotta sitten ennen lakkiaisiani. Välivuosi kammotti, mutta lopulta pidin niitä aika monta enkä kadu yhtäkään. Niistä ei tullut odottavia välitiloja, vaan ihan parhaita vuosia. Silloin ehti tehdä asioita, joita ei vanhemmiten välttämättä enää pysty (tai halua, haha) tekemään.

    Nauti lakkiaisista täysillä! Ja huippuhieno tuo Mannerheim-solki!

    - Monica

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa oon miettiny, että välivuodesta voi tulla yks elämäni parhaimmista vuosista! En usko, että oon niitä ihmisiä, jotka jää kotiin möhnöttämään vuodeksi, vaan hommaa varmasti riittää. Uskoisin, että se vois tehä lopulta mulle ihan hyvääkin. :)

      Nautin varmasti! Ja kiitokset ♥ Mannerheim-solki on kyllä ihan uskomaton saavutus omalla partiopolulla, vaikkei niitä juttuja ansiomerkkien perässä tehdäkkään.

      Poista