Minusta on huippua olla nainen, joka on kahdessa peräkkäisessä kuvassa ihan erilainen ja silti samanlainen: ensin pikkumustassa ansiomerkit rinnassa korkkarit kopisten ja sitten könkhäällä ruskaretkeillen. Rehellisesti sanottuna kaipaan könkhäitten Annaa vähän enemmän. Oon muutaman vuoden lähinnä ollut pikkumusta-Anna, ja nyt kun könkhäät ja tunturit on kohta kaukana, haluan nauttia niistä vielä kun voin ja laittaa ne punaiset kumpparit aina uudestaan ja uudestaan jalkaan. (Silti joudun toteamaan itelle melkein joka päivä, että "Anna sie oot myöhässä, kuukauen päästä voi olla jo lumet maassa, ja sitte sie et ainakaan lähe mihinkään").
Viime viikonloppuna ajoin tähän astisen elämäni pisimmän automatkan, kun päätin vierailla Lotan ja Teemun luona. Joskus automatka voi olla hyppäys menneeseen: vanhoja ränsistyneitä taloja, teitä ilman keskiviivaa ja traktoreita pihoissa. On täysin ok, että pihapuiden väliin viritetyllä narulla roikkuu mummopikkareita, ja on täysin normaalia, että vastaan ajaa vain metsästysvaatteisia miehiä. Talojen katoilla on vanhoja kukkotuuliviirejä, ja teillä - jotka on niin mutkaisia, että niistä kerrotaan vain lastenlauluissa - saattaa olla yhtäkkiä 30 poroa. Mutta toista tietä takaisin tullessa on monet leveät kaistat vierekkäin, hirviaidat ja elektroniset nopeusrajotuskyltit.
Minusta se kiteyttää Lapin monet puolet aika hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti