sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Revontulia rappukäytävässä

Hei, onko siellä kuulolla enää kukaan? Mie oon viime kuukausina keskittyny muutto- ja pääsykoejuttuihin ihan täysin - samalla pitäen omaa päätä kasassa, koska tämmösinä aikoina kaikki tapahtuu jotenki tosi nopeasti. Tänään tulin muutaman päivän reissulta Helsingistä, jossa kävin hakemassa minun oman kodin avaimet ja nukkumassa siellä pari yötä. Olo on absurdi, mutta näin sen elämän pittää just nyt mennäkki.

Koska mie muutan, myös minun kirjottelupaikka muuttaa. Oon pistäny vuonna 2010 tän blogin pystyyn ja vuodattanu tänne kaikki teinivuoteni (ja luojan kiitos osa kirjotuksista on piilotettuna - ainaki vielä toistaseksi), ja koen, että 20-vuotias (synttäritki meni ihan ohi jo!) Anna haluaa tehä asioita eri tavalla ja alottaa alusta. Siksi oon julkassu tänään ekan kirjotuksen


Bloggaaminen ei siis jää, mutta annadele hiljenee ja jää säilyttämään minun Rovaniemi-elämää monen vuoden ajalta. Jos minun kuulumiset, muuttopanikoinnit ja Helsinki (ja sinne sopeutuminen) kiinnostaa, kannattaa klikkailla ittensä tuonne lukijaksi tai tarkkailla jatkossa eri osotetta minun päivitysten suhteen.

Postauksista tää on mulle vaikein ja haikein, eikä päätös oo ollu helppo. Onneksi elämää on ja se myös jatkuu. Kiitos ja kuittaus ♥

maanantai 20. helmikuuta 2017

Etuoikeutetun onnellinen

Elämä on siitä hassua, että se osaa aina yllättää ja yleensä aina löytyy myös joku asia, josta olla onnellinen. Tänään on ollut kauan kaivattu vapaapäivä ilman suunnitelmia, ja kaiken tapahtuessa elämässä nopeasti on tuntunut hullun hyvältä hengitellä hetki. Onnellisuutta on löytynyt siitä, että kuuden työpäivän jälkeen mulla alkaa parin viikon pakkoloma, josta tulee melkonen irtiotto arjesta: ekan viikon vietän Levillä mökkeillen ja seuraavalla viikolla oonkin suurkaupunkin hulinoissa Lontoossa. En osaa sanoa, kumpaa ootan enemmän, mutta maisemien vaihtaminen kuulostaa just nyt aika hyvältä.

Jos tammikuun lopulta tuntui, että neljä työhaastattelua on enemmän kuin monella muulla, neljä tarjottua työpaikkaa tuntuu vielä isommalta etuoikeudelta. Se, ettei ole huolta töiden saamisesta enää, on puottanut ison taakan harteilta. Vapauteen oon päässyt myös sen puolesta, että partiojutuissa siirryn taas askeleen eteenpäin, ja jätän paikallistoiminnan organisoimisen huipputyypeille. Sitä on niin sydämellä hoitanut asioita monta vuotta, että vastuusta vapautumisesta tuli kumman tyhjä tunne.

Kaikesta huolimatta jos sitä tässä elämässä voi olla jostain onnellinen, niin siitä, että ympärillä on ystäviä. Tyyppejä, joiden kanssa voi pakoilla ystävänpäivää, mennä lounaalle tai ihan olla vaan. Tai vaikka nauraa sitä, että on asuntoja, joihin on 5-10 vuoden jono. Se on hirvittävän tärkeää.