maanantai 29. syyskuuta 2014

Me kaksistaan


Sinun kanssasi voisin istua autossa pitkiä matkoja - maailman ääristä siihen toiseen. Sinun kanssasi voisin sunnuntaiaamuisin maata sängyssä, kuunnella yhdellä kuulokkeella lempimusiikkiasi tai laulaa kanssasi rakkaudesta. Sinun kanssasi voisin olla hiljaa tuntematta oloani kiusalliseksi, kuten joskus muiden seurassa. Voisin olla yhtä hymyä, vaikka oisin sinusta ihan ok kivuistani ja säryistäni huolimatta. Sinun kanssasi voisin katsoa elokuvaa, mitä en olisi koskaan kuvitellut katsovani ja oikeasti nauttia niistä. Sinun kanssasi voisin olla myöhässä, mutta osaisit oikeilla sanoilla sanoa minulle, että maailma ei kaadu siihen, eikä minun tarvitse aina onnistua. Sillä me ollaan onnistuttu olemaan. Enkä olisi orpo, vaan pitäisit minusta huolta. Jos elämässäsi on vain tilaa.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Epämääräisiä asetelmia


Koeviikko on ollu astetta pelottavampi ja stressi on vallannu minut kokonaan. Kaikki, mitä oon aatellu, on kokeisiin lukeminen, niiden suorittaminen ja muut koulujutut (okei, ehkä vähän huijasin, koska oon aatellu jotain suurempaakin ja paljon). Tiistaina koittanu täydellinen hiljaisuus sähkökatkoharjoituksen takia oli rentouttavaa ja samaan aikaan jännittävää, kun lähdettiin Lidian kanssa If I Stay -leffan jälkeen seikkailemaan jonnekin, mistä näki kaiken. Lopulta sillonki löysin kuitenki itteni otsalampun valosta lukemassa enkun kokeeseen. Elokuva (ja sen soundtrack ♥) oli kuitenki ihana ja kaupungin valot vei jälleen kerran minun sydämen. Muuten viikko on menny ihmetellen Rovaniemen bussiliikennettä ja melkosten kommunikaatio-ongelmien kanssa sumussa. Nyt, kun on perjantai, sai vähän levähtää hyvän ruoan ja nuortenmessun ja -illan avulla. Ja esitettiinhän me minun lempparilauluki, voiko olla sen ihanampaa?

Ja jos jotain tässä maailmassa mie haluan olla, niin jollekki se ihminen, joka on laulun arvoinen. En semmosen haista paska -laulun, vaan nätin laulun, jota kuunnellessa vois nukahtaa onnellisena - yhtä onnellisena ko mie äidin mukaan nukahan tänään tähän maailmaan, joka ei ole onneksi enää niin valkonen, mitä se eilen oli.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Takapenkin toffeepojat


Keskiviikkona idea tarvitsi kukkia. Roosan hälyttäminen vartin varotusajalla toimi onnistuneesti ja saman tytön kanssa jatkettiin vielä perjantainakin kuvaamista, mutta päättötyökuvien kanssa. Viikko on ollu muuten henkisesti raastava, vaikka onhan siihen kuulunu palkitsevia hetkiäkin niinko eilinen elämysriparin konfirmaatiopäivä ja sen seuraama juhlakierros, minkä jälkeen läsähin onnellisena, mutta väsyneenä sänkyyn jalat rakoilla, ja nukahin ihan huomaamattani niin, että äiti on minut sitte peitelly. Tällä hetkellä stressaa koeviikko, koska jotenki tuntuu, että nyt on niin paljon kaikkea, vaikka oikeasti ei oo niin kamalasti mitään. Onneksi elämä helpottaa yleensä sillon, kun saa ruokaa ja minun sunnuntaiaamupala on kohta valmis. Sitten alkaa ankara psykologian opiskelu.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Onnellinen mökkihöperö


Vaikka loppujen lopuksi Venlan kanssa kahestaan siellä oltiinkin loppuun asti, olihan se ihanaa. Tavila on kuin toinen koti ja partio vaan on se minun juttu. Saatiin puhuttua taas niin paljon kaikesta itteä askarruttavasta toisten kanssa, että nyt on jotenki semmonen helppo olo. Tällä kertaa ei koko aikaa möhnötetty sisällä, vaan oltiin reippaita ja käytiin kävelemässä pikkunen lenkkikin kauniissa metässä. Metässä, minne mie kuulun. Syötiin myös tosi romanttinen illallinen Venlan kanssa, jolla "juhlistettiin" sitä, että ollaan oltu yheksän vuotta ystäviä kiitos partion (ollaan siis partio alotettu yhtä aikaa ja siellä tutustuttu). Elämä tuntuu toisinaan niin helpolta, että kaasulieden letkun saaminen kaasupulloon oli koko viikonlopun suurin ongelma ja kamalasti sisälle savuttava uusi kiuas aiheutti vaan hämmennystä. Sauna best, Venla best, Tavila best, metsä best, viikonloppu oli best. 

Oon kylläki väsyny. Ihan jäätävän väsyny. Ja ois kamalasti tekemistä koko ajan, mutta tuntuu, että en vaan jaksa. Pitäis ottaa semmonen "en sovi mitään menoja" -viikko, mutta toisaalta yllättäen voi sopia ihan mukaviakin asioita kalenteriin, mitkä tekee onnelliseksi. Ja oonhammie onnellinen. Se lukee varmaan jokasessa postauksessa, mutta koska se on totta ja se on tärkeää myöntää itelleen, kirjotan sen tähänkin. Niin onnellinen.

Metsää vielä vähän hehkuttaakseni: sieltä vaan yksinkertasesti näki varmasti parhaiten viikonlopun revontulet, kirkkaan tähtitaivaan ja loistavan kuun. Vielä kun kuvittelette siihen uuden upean laiturin tai nuotion ympärillä istuskelun hyvien ystävien kanssa, niin uh!

torstai 11. syyskuuta 2014

Vadelmapiirakka syyskuun yhdentenätoista



Kahdesti kirkkoon sunnuntaina, lippukuntalehden herättelyä päätoimittajan panostuksella, kaksi isoa sanakoetta samana päivänä yhdellä huonomuistisella ihmisellä, liittymän vaihto, uusi puhelin, 278 puhelinnumeron kadottaminen vanhan sim-kortin mukana pelastusyrityksistä huolimatta, opiskelijakunnan yleiskokous, asettuminen varapuheenjohtajaehdokkaaksi (en selvästikkään osaa pysyä erossa tämmösistä hommista...), varapuheenjohtajaksi valituksi tuleminen (...mutta ilmeisesti oon kuitenki hyvä, koska minut valittiin), viestintäryhmän kokous, ylipäätään koulu ja kuviskoulu - jonka kesällä otetut päättötyökuvat on vihdoin kehitetty - on vieny viime päivinä aikaa kaikelta muulta. Tosi paljon tapahtui vielä samaan aikaan, enkä vieläkään osaa ihan käsitellä kaikkea. Olla sujut ja normaalisti. Kovasti oon syöny suklaata, että pää on pysyny kasassa (kynnet kyllä lohkeili ja repeyty pois itekseen, en hermostuksissani purru!), mutta se myös on näkyny naamassa. Viikonlopuksi lähden rentoutumaan keskelle mettää vanhalla ja ihanalla partioporukalla.

Jos nyt ynnätään kaikki jutut yhteen, elämä on kovin hektistä. Silti oon pienistä vastoinkäymisistä huolimatta jaksanu hymyillä ja valita päälleni vaaleansinisen paidan kaikkien ankeiden värittömyyksien keskeltä. Ja punaista huulipunaa pitkästä aikaa. Mutta koska deadlinet tuntuu oikeasti kuolemanviivoilta (11. syyskuuta ei muutenkaan ole kauhean hilpeä päivämäärä), en voi sille mittään, että nyt pitää alkaa vääntämään mindmapiä persoonallisuuden tutkimisesta (ja ehkä pian myös kirjottamaan arvostelua keikasta, jonka biisilistankin oon jo kertaalleen kadottanut tekniikan uumeniin, ja jota olin kattomassa jo melkein kuukausi sitten...).

lauantai 6. syyskuuta 2014

Luonnollisesti


Kävelin tänään puolen kilometrin päähän kuvaamaan kukkia, jotka näin yks päivä ajaessa kaupunkia kohti. 

Eevi kävi sitä ennen meillä syömässä vohveleita, jota aamulla heräsin paistamaan, ja puhumassa kaikesta, mistä me ei oltu vielä puhuttu. Ja paljon asioista, joista oltiin jo puhuttu, mutta mie en nykyään osaa olla puhumatta. Vohvelit oli ensimmäiset, jotka oon saanu onnistumaan meiän uudella vohveliraudalla (siis sillä, joka on ainaki neljä vuotta jo meillä ollu...). Eevin kanssa tuntuu, että kaikki onnistuu - paitsi joskus aikataulujen yhteensovittaminen on kamalan vaikeaa.

Jossaki vaiheessa kävelylenkkiä tajusin, että oon taas meikittömänä liikenteessä (ei sillä että se mitenkään haittaisi). Jokainen, joka tulis minua vastaan tai näkis minut kyykkimässä ruohonjuuritasolla kuvaamassa jotain huomais, että mulla on kulmakarvan päällä kaunis kolmen finnin jono ja leuassa oikein pahan näkönen yksilö myös. Se tuntu ihan normaalilta - tai siis, miksipä mie niitä lähtisin peittelemäänkään? Niinko oon jo aikasemmin maininnu, oon kulkenu viime aikoina paljon pelkkää ripsaria naamallani, mutta pari viime päivää oon palannu minun perusmeikkiin, joka melkein meikittömyyden rinnalla tuntuu paljolta. 

Elämässä on välillä niitä päiviä, jollon oikein kärtyttää tai on muuten vaan semmonen olo, että haluaa leikkiä peiton kanssa ihmisburritoa - kääriytyä siihen, eikä koskaan tulla sieltä pehmoisesta ja lämpimästä pois. Keskiviikosta perjantaihin kaikki päivät on ollu semmosia, mutta onneksi oon osannu antaa itelle aikaa ja pyytää anteeksi tarvittaessa. Vaikka joskus onkin tehny mieli olla yksin, niin monesti on niitä hetkiä, jollon toivoisi toisen kävelevän vierellä koko ajan. Olevan siinä vieressä vaikka ihan hiljaakin, mutta silti siinä. Meiän seurakunnan ihanin kanttori osas piristää minun perjantaita, mutta lopulta kuitenkin löysin itteni palaamassa yksin tyhjään ja pimeään kotiin.


Näin tänään ehkä ensimmäistä kertaa, että Metsämuseolla oikeasti oli ihmisiä. Yli seittemäntoista vuotta oon asunu tällä alueella, enkä muista päivääkään, että siinä parkkipaikalla ois ollu niin paljon autoja sen museon takia (uimarannan kylläki). Tien vieressä oli kuitenki kyltti "grillimakkaraa, kahvia, lättyjä", joka selitti paljon: ihmiset kulkee ruoan perässä. Paitsi Siwassa ollut tyttö, joka ylpeästi sanoi kaverilleen, että hänen piti eilen syödä pitsa, mutta unohti syödä sen. Itse en unohtaisi ja minusta tuntuu, ettei hänenkään olisi kannattanut.

Meinasin ajatuksissani kävellä niiden kukkien ohi, mutta muistin lopulta pysähtyä ja pyllistellä niitä kuvaillen. Pyörätiellä kävelleet vanhukset varmasti miettivät, mitä hemmettiä teen, mutta niinko äikän arvostelevaan kirjotukseen kirjotin, elämä ei ole loppujen lopuksi kamalan vakavaa, joten voin ihan hyvin pyllistellä julkisesti.


En tiiä, kuinka montaa siellä ruudun takana kiinnostaa lukea "jeesustelujuttuja", mutta minun elämässä Jumala on kuitenki vahvasti läsnä ja oon viime aikoina huomannu sen jotenki paljon vahvemmin. Ehkä suurimpana juttuna, mistä oon kamalan kiitollinen, on yks ihminen, jonka oon saanu elämääni pitkään rukoilun tuloksena. Joskus kannattaa toivoa parasta, rukoilla sitä, niin asioita tapahtuu, jos oikeasti sitä tahtoo. 

Kävelyllä näin, miten jokin nelijalkainen ja yksin oleva eläin hyppäsi puskasta ja piiloutui toiseen. Näin myös oravan, joka varmaan luuli, että olisin halunnut sillä suussa olevan kävyn omakseni. En halunnut. Törmäsin myös elokuvatähteen.

Pienen lenkin jälkeen sain kuitenkin huomata luonnollisesti, että meiän kotitiellä on niitä samoja kukkia, minkä vuoksi kävelin syyskuun lauantai-iltapäivässä pienen lenkin ihan vain pitsahiivanhakureissun sijasta. Ja kunhan olen saanut pitsan uuniin, tartun hyvään kirjaan ja pääsen useamman sivun eteenpäin, ennen kuin taas juutun samalle sivulle pitkäksi aikaa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Aamuisin ei näe sillan toiseen päähän


On hassua, miten ihminen voi olla niin epävarma jostain, että ei osaa hymyillä asialle, josta oikeasti varmasti hihkuu innoissaan sisällä päin. Rosan kanssa kahvittelu tänään (ja jäätävän hyvänmakunen suklaakakku) avas vähän omia silmiä siitä, miten mieki voin ihan hyvin saada jotakin, mitä en koskaan enkä ikinä oo voinu unissakaan kuvitella. Tai no emmie oikeastaan. Tai ehkä. Emmie tiiä. Elämä osaa kuitenki hymyillä, vaikkei kahvikoneesta saiskaan maitokaakaota (tai mittään muutakaan) ja golffi oiski peruttu (se on silti väärin). Melkein meikitön minä hämmästyttää myös muitaki ko minua, mutta mie alan jo tottua. Jotkut minun päivät ehkä venyy minun viikoiksi, mutta ehkä sekin on hyvä. Mie kovasti kuitenki ootan niitä ruskapäiviä, kun kaikki puut on keltasia, koska on niissä syysilloissa kuitenki jotain ihanaa ja tunnelmallista. Vähän niinko tässä hääkuvassa, minkä takia minun tekkee mieli alkaa hääkuvaajaksi kaiken järkevän sijaan.

Ja sitte sitä vaan sattuu kerrankin muistamaan, että on tiistai, jollon kaks lempparia ohjelmaa tulee telkkarista, ja niitä voi katella yllärisuklaalevyn kera. Suklaata ei voi koskaan olla liikaa. Ja siitä saa aina olla ilonen ja nauttia (vaikka saahan sitä syyä suruunki, mutta emmie sitä nyt tee).