Tulevaisuus on ahistanu viime aikoina tavallista enemmän. Oon sanonu tosi monelle, että vaikka mulla onki pidemmän aikaa ollu suunnitelmat selvillä siitä, mitä lukion jälkeen teen, en oo jotenki vielä sisäistäny sitä, että se aika on
nyt. Kirjoihin tarttuminen tuntuu vaikealta ja jotenkin samaan aikaan tietää, että pitäis lukea, mutta alottaminen on vaikeaa, kun ei silti ymmärrä mitään.
Minun pitkäaikasena haaveena on siis ollu hakea lukion jälkeen Helsingin yliopistoon lukemaan psykologiaa. Haave kehitty jo joskus ala-asteen puolella, mutta kaupunki on tarkentunu lukion aikana. Karu fakta on kuitenkin se, että psykologiaa on prosentuaalisesti tällä hetkellä vaikeampi päästä lukemaan kuin esim. lääketiedettä Helsinkiin. Moni on kuitenkin yrittänyt kannustaa minua, sillä haave on ollut niin pitkäaikainen, että olis sääli, jos luovuttaisin pienien mahdollisuuksien takia. Kuitenkin uskon, että psykologia vois olla oikea ala mulle, ja se on sellainen aine, joka mulla oikeasti kiinnostaa.
En kuitenkaan laske sen varaan, että varmasti pääsisin opiskelemaan psykologiaa, vaikka motivaatiota löytyy ja laitan sen ihan rehellisesti ykkösvaihtoehdoksi. Aion hakea opiskelemaan myös viestintää ja sosiaalipsykologiaa Helsingin yliopistoon, mutta nekään ei ole semmosia aloja, joihin ois kauhean helppo päästä. Multa vasta kysyttiin, että jos pääsenkin opiskelemaan vaikka viestintää, otanko paikan vastaan, vaikka se tarkoittais sitä, että menetän ensikertalaisuuden ja luovun psykologian haaveesta. Vaikka psykologia on mulle se ykkönen, oon silti aidosti kiinnostunu myös viestinnästä ja sosiaalipsykologiasta, ja mikä vaan noista tärppää, se ei oo mulle pettymys. Jos pääsen jonnekin muualle kuin lukemaan psykologiaa, ja haluankin joskus yrittää uudestaan päästä psykologian pariin, uskon, että mulla riittää motivaatiota lukea. Nyt kuitenkin luen kolmeen eri pääsykokeeseen yhtä tosissani, vaikka ehkä salaa enemmän panostankin ensimmäisenä olevaan psykologiaan.
Oon ehkä joskus maininnut, että teologian opiskelu on kiinnostanu minua kans. Alana se kiinnostaa edelleen, mutta jos miettii, että niistä opinnoista voisin halutessani suuntautua papiksi, en osaa kuvitella itteäni semmoseen työhön. Minua on rohkastu hakemaan silti, mutta osa on sanonut, että miksi turhaa, jos se ei kiinnosta niin paljon. Ja rehellisesti sanottuna oon niin epävarma sen suhteen, etten tiiä, ottaisinko paikkaa vastaan, jos pääsisin opiskelemaan teologiaa - ja sinne pääsee reilu 40% hakijoista. En myöskään halua uuvuttaa itteäni lukemisella sen enempää, mitä on pakko, joten yhdet pääsykokeet lisää ei kuulosta houkuttelevalta. Jos kuitenkin myöhemmin nappaa, niin mitään ei oo suljettu pois.
En oo siis menossa millekkään valmennuskurssille kirjotusten jälkeen, vaan luen omatoimisesti kaikkiin kolmiin eri pääsykokeisiin. Tosissani. Se on samaan aikaan pelottavaa ja vapauttavaa. Valmennuskurssilla keskittyisin yhteen aineeseen, mutta itsenäisesti voin lukea mitä haluan ja millon haluan. Valmennuskurssilla kuitenkin saisin apua esim. psykologian tilasto- ja todennäköisyysmatematiikan osioissa paljon helpommin kuin yksin niitä pähkäillessäni. Ei mulla kuitenkaan harmita, etten mee valmennuskurssille, koska ei mulla semmosia rahojakaan olis.
Moni on hämmästellyt sitä, etten oo hakemassa mihinkään muihin kaupunkeihin kuin Helsinkiin. Ja sitä, että haen niin kauas Rovaniemeltä opiskelemaan. Fakta on kuitenkin se, ettei Rovaniemellä oo mitään kiinnostavia aloja, eikä mulla oo mitään mielenkiintoa jäädä tänne opiskelemaan, vaikka Rovaniemestä tykkäänkin ja oon henkeen ja vereen lappilainen. Oon kuitenkin pitkään aatellut, että opiskeluajat haluan ainakin asua muualla, sillä samat kadut ja ihmiset alkaa kyllästyttää, ja joskus on pakko kokeilla jotain uutta. Helsinki on mulle kaupunkina rakkaus, ja jotenkin en halua hakea sellaisiin paikkoihin, joissa toivon olevani muualla.
Entä jos en pääsekkään opiskelemaan? Maailman ahdistavimmassa opon päättökeskustelussa multa alettiin kyselemään heti, mikä on minun plan B. Vaikka ehkä tällaselle ihmiselle, joka on tehny paljon ja vieny ittensä äärirajoille, välivuosi vois ehkä rehellisesti sanottuna olla paikallaan, en halua semmosta pitää. Kotona makaaminen ja päämäärätön oleskelu ei kuulu semmosiin juttuihin, mistä nauttisin, vaan todennäköisesti ahistuisin ja yrittäisin kehitellä kaikkea tekemistä koko ajan. Mulla ei myöskään hirveästi houkuttele lähteä vuodeksi ulkomaille esim. au pairiksi, vaikka parin kuukauden maisemanvaihto varmaan sopis mullekin. Todennäköisesti kuitenkin pyrin suuntaamaan työelämään täällä Rovaniemellä, jos opiskelupaikkaa en saa. Se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on jo tarina erikseen...
Ehkä kirjotuksia ja pääsykokeitakin enemmän on mietityttänyt muutto Helsinkiin. Muutto ekaan omaan asuntoon, noin 700 kilometrin päähän kotoa paikkakunnalle, missä asuminen maksaa maltaita ja hukkaan itteni hetkessä julkisen liikenteen syövereihin (been there, done that!). Oon monena iltana päätyny selailemaan Helsingin vuokra-asuntoja ja ahistunu enemmän, sillä hinnat on luonnollisesti paljon korkeammat ko isosiskon opiskelukaupungissa tai kotona Rovaniemellä. Toisaalta asuntojen selailu nyt on turhaa, koska samat paikat ei ole enää mahdollisen oikean tarpeen aikana enää saatavilla.
Vaikka suunnitelmat onkin tavallaan selviä, tulevaisuus pelottaa kuitenkin tosi paljon. En tiiä, missä oon ens syksynä tai mitä teen sillon, ja vasta heinäkuussa selviää onko kevään aherrus tuottanut tuloksia. On kammottavaa olla tietämättä mitään, mutta uskon kuitenkin siihen, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkotettu sillon ko niiden juttujen aika on.
