torstai 30. heinäkuuta 2015

Loimuava viikko


Samoihin aikoihin, kun yli 30 000 partiolaista on aloittanut huikean partiomatkansa Japanin jamboreella - siis maailman partiolaisten suurleirillä - me täällä Lapissa pistettiin oma leiri pystyyn vähän pienemmällä porukalla (kaikkien Lapin partiolaisten kesäleiri, mukana melkein puolet jäsenmäärästä eli n. 400 henkeä). Loimu 2015 -leiri on ollu mulla elämässä mukana jo yli puoli vuotta, kun oon tehny leirin viestintää, joten tuntu hullulta, että nyt on heinäkuu ja leiri oikeasti meneillään. Tää oli mulle ensimmäinen suurempi leiri, jolla toimin johtajana ja mulla oli viestinnän alla päävastuulla kuvaustiimi, jota toteutin johtamisharjotuksena partiojohtajaperuskurssille. Poikkeuksellista mulle on myös tällä leirillä ollu se, että oon melkein päivittäin ajanu Rovaniemen keskustan ja Mottimetsän (Rovaniemen Norvajärvellä sijaitsevan tiedekeskus Pilkkeen ja Metsähallituksen leirialueen) väliä töiden takia - se on tehny viikosta myös super rankkaa ja näin jälkikäteen voin sanoa, että en suosittele semmosta rallia kellekkään. En kuitenkaan voinu jättää leiriä välistä, koska partio on mulle niin rakas harrastus ja leirit on parhaimpia osia. Tietäisittepä vaan, miten onnellinen olin, kun muutaman iltavuoroyön jälkeen pääsin leirille ihan yöksi telttaan! En ehkä oo niitä partiolaisia, jotka handlaa kaikki rakenteluhommat ja metsäelämän, koska joskus tuntuu, että oon liian mukavuudenhalunen semmoseen, mutta teltassa nukkuminen ja läsnäolo on mulle tärkeää. Partio on muutenki semmonen henkireikä, joka on pysyny mulla elämässä koko ajan.

Tuntuu vähän vanhalta sanoa "vuosien varrella", mutta todellakin ajan myötä on huomannu vaan enemmän ja enemmän, miten moni ei ymmärrä partiota - se on jotenki mysteeri, joka ei selviä ilman kokeilemista. Leirin tapahtumasihteeri sano eilen leirin lopulla, miten uskomattomalta ja koskettavalta on tuntunu huomata, miten paljon partiolaiset tekee vapaaehtoistyötä yhteisen hyvän puolesta ja on valmiita auttamaan tilanteessa ko tilanteessa rakkaudesta lajiin - se on yks niitä asioita, mikä yllätti aiemmin partion ulkopuolella olleen ja saa usein kiitollisia fiiliksiä aikaan. Joidenkin mielestä partiolaiset on varmasti niitä hulluja sisäsiittosia eräjormia, mutta leirille muutamaksi päiväksi vierailemaan tullu Suomen Kuvalehden toimittaja sanoi leirilehteen häntä haastatellessani, että partiolaiset on leirillä tuntuneet vähän suomenruotsalaisilta - ystävällisiltä, avoimilta ja yhteisöllisiltä. Tuntu hyvältä kuulla sellaiset sanat ihmiseltä, joka ei oo aiemmin ollu missään tekemisissä partiolaisten kanssa. Siksi toivon, että se sama fiilis tulee myös viikon päästä perjantaina ilmestyvän Suomen Kuvalehden jutun lukeville.

Mulle tärkeää on ollu se, miten partiossa saa kasvaa. Usein rohkaistaan ottamaan vähän itteään suuremmat saappaat, joihin yhdessä kasvetaan. Oon ite alottanu partiossa johtamistehtävät yläasteikäsenä, jolloin sain kaverini vastuulleni pari vuotta nuorempien tyttöjen ryhmän. Niiden kanssa mentiin metsään, mukavuusalueiden ulkopuolelle ja viikkotapaamisiin, joissa jokainen huomioitiin ja joita on tyttöjen tultua johtajaikään tullu vähän ikäväkin. Viestinnän jutut löydettyäni omaksi jutuksi, oon tehny lähinnä niitä juttuja. Vuosi sitten syksyllä aloitin netissä julkaistavan lippukuntalehti Näppiksen päätoimittajana herättäen sen uudestaan eloon muutaman hengen porukalla, minkä sivussa oon päivittänyt Napapiirin Tyttöjen lippukunnan nettisivuja ja Instagramia, sekä Lapin Partiolaisten Instagramia ja Facebookia. Oon myös ollu useammassa tapahtumassa valokuvaajana - huipuin kokemus oli ehkä viime kesän Suurjuhla - ja nyt otin siis askeleen johtajuutta kohti, kun pyöritin leirin kuvaustiimiä. Isommat saappaat on myös luvassa leirin jälkeen, kun minut pestattiin ensi vuoden Lapin Partiolaisten vuosittaisen tapahtuman viestintävastaavaksi. Aina vähän kokoa isommat saappaat kerrallaan omien voimavarojen mukaan. Tommi Laitio kirjotti johtajuudesta partiossa aika hyvin ja oon kyllä täysin samaa mieltä kirjotuksen kanssa.

Joka tapauksessa, yks projekti ja homma on saatu taas melkein päätökseen. Itelle ei suuria leirikokemuksia töiden takia ehtiny tulla, mutta Loimublogi on onneksi viikon aikana täyttyny mukavasti, niinko myös Loimun Instagram ja Facebook, jonka lisäksi leiriläiset on postannu kuvia #loimu2015. Kuvia on myös paljon lisää Lapin Partiolaisten Flickr-tilillä ja niitä päivittyy sinne vielä lähiaikoina, niinko Youtubeenki tulee toinen leirivideo. 

Aika väsyttävän viikon jälkeen takki on aika tyhjä, mutta oon hurjan kiitollinen siitä, että saan olla partiossa. Teksti ei ehkä oo järkevää ja naama ehkä kukkii normaalia enemmän, mutta onnellisuus on nyt aika suuri. Sen takia partiota kannattaa kokeilla vaikka ihan hetkenkin ajan.

Kuvat: Anna Enbuske, Essi Koski ja Jenni Korteniemi / Video: Tiia Tuhkasaari

torstai 16. heinäkuuta 2015

Ruttupaita kesäyössä


Kun sitä joku päivä saa peppunsa ylös, niin eihän sitä kannata laskea takaisin kotiin ko vasta myöhään illalla. Eilisen suunnitelmana oli nähdä Venlan kanssa ekaa kertaa kunnolla 27 viikkoon ja me päädyttiin maistelemaan Cafe & Bar 21:sen gelatoja - mulla oli turvallisesti täydellistä minttu-suklaata ja nutellaa, mutta Venla uskaltautu hurjapäänä maistamaan kirsikka-banaania ja mansikka-suklaata. Me käytiin myös kotiuttamassa mulle semmoset kengät, mitä oon kattonu netistä jo koko kevään. Palladiumit vei multa niin monen tunnin palkat, että ihan hirvittää (varsinkin Lontoon jälkeen), mutta todennäkösesti ne ei pian käytön jälkeen hohda samaa valkosuuttaan ko kuvissa. 

Illalla banaaneja olikin sitten muualla, ko Venlan jäätelössä. Mentiin pienen lippujen kanssa säheltämisen jälkeen Lotan kanssa kattomaan uus Minion-elokuva, jolle naurettiin ihan sikana. Jättikipollinen poppareita meni yhessä hujauksessa ja katottiin kesken elokuvan toisiamme, kun tunnistettiin Lontoon paikkoja, missä oltiin ihan hetki sitte käyty ihan ite. Minionit on joka tapauksessa vieny meiän sydämet jo aikoja sitte. 

Niinko Venla, Lotta ja minionit ei ois eiliselle jo riittänyt aktiviteeteiksi, niin vapaapäivien kunniaksi lähdin vielä Eevin kanssa seikkailemaan elokuvan jälkeen niin, että kotona olin vasta yhdeltä. Illan hämyssä löysin itteni taas Cafe & Bar 21:n penkeiltä (ai miten niin tykkään siitä paikasta?), tällä kertaa eessä oli vaan jäätelön sijasta viiniä. Keskiyön auringossa vielä päätettiin ottaa muutamia kuvia, kerta mie kerrankin näytin muulta ko perunalta. Oli kuulkaas vaikka miten paljon uutta ja ennen näkemätöntä päällä, että olin itekki hämmentyny, ettei lähelläkään ollu vanhoja tennareita, sinisiä farkkuja ja mahollisimman helppoa paitaa päällä. Joskus kai on ihan hyvä huijata ihmisiä sillä, että oikeasti näyttää ihmiseltä (ainakin välillä).

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Sopivasti onnellinen


Koska on kuitenkin vasta heinäkuun kolmastoista, tuntuu kielletyltä puhua koulusta. Päätän kuitenkin rikkoa rajoja ja ilmoittaa, että oon avannu uskonnon ekan kurssin kirjan vihdoin ja yrittänyt alkaa lukea kirjoituksiin. Mutta enhämmie osaa. En oo ennen lukenu kirjotuksiin, enkä kokeisiinkaan sen suuremmin (tai ainakin nyt tuntuu siltä). Syksyllä on edessä uskonto ja englanti - molemmat mulle tärkeitä aineita - ja kuvittelin alottavani lukemisen heti heinäkuun alussa, mutta tosi asiassa kaikkien kavereiden ostellessa englannin nettikertauskursseja, mie olin se, joka joi Lontoossa pubissa olutta tai siideriä, eikä miettiny koulua ollenkaan. En tiiä, voiko sitä laskea kirjotuksiin lukemiseksi vai ei, koska toisaalta käytin englantia enemmän ko normaalisti. Enkun kirjotuksiin lukemisella oon myös perustellu sitä, että katon taas monettakohan jaksoa putkeen Frendejä englanniksi tekstitettyinäki (ostin vasta kaikkien tuottisten boksin, oon onnellinen!). 

Oon ollu kamalan aikaansaamaton, jonka minut tuntevat tietää, ettei oo mulle tyypillistä. Minun huoneessa on jättikasa vaatteita lattialla (osittain sen takia, että äiti oli minun töissä ollessa vaihtanu lakanat ja kaatanu sängynpäädystä - jota en oo pitkään aikaan nähny - vaatekasan lattialle), muokkamattomina on kuvia vielä kesän alulta (ja huhtikuulta...) ja to do -lista ei oo yhtään sen lyhyempi ko Lontooseen lähtiessä. En oo tehny kamalasti kesällä niitä asioita, mitä haluan: heittäny talviturkkia, nauranu kavereiden kanssa keskellä yötä, käyny lenkillä, syöny takapihalla grilliruokaa tai ite tehtyjä lättyjä kermavaahdon ja tuoreiden mansikoiden kanssa... Tuntuu siltä, että kavereidenkaan kanssa aikataulut ei oo mätsänny kauhean hyvin. Suurin osa on töissä tai jossain, mikä lisättynä minun vaihtelevaan vuorotyöhön ei oo hyvä yhistelmä. Mulla alkaa taas kahden tunnin päästä työt ja lojun edelleen sohvalla yöpaidassa, mutta annan sen aina itelle anteeksi, koska nytkin on kolmen päivän iltavuoroputki menossa - nukkumaan pääsin eilenkin tänäänkin kolmelta yöllä. Oisin kuitenki voinu käyttää tämän päivän hyödyllisemmin. Vaikka keräten ne vaatteet sieltä lattialta.

Eilen itkeä tirautin muutaman kyyneleen. Äiti sano, että se johtu esi-ikävästä ja sitä se varmaan oliki. Haikea fiilis tuli siitä, kun löysin Lidian vuosi sitte lähettämän postikortin (lattialta, ylläripylläri...) ja siinä puhuttiin meiän perinteisestä vikan lomapäivän piknikistä - tänä vuonna me just ja just voidaan pitää se ehkä viimistä kertaa, koska toinen lähtee maailmalle ja toinen jää tänne. Eikä yksin Lidia lähde, vaan toinen ihana lähtee vaihtoon ja Lotta, jonka kanssa oon asunu koko elämäni ajan, muuttaa myös. Joten ehkä esi-ikävä on ihan oikea sana. Mutta niinko äiti sano, elämä muuttuu, mutta onneksi nykymaailmassa yhteydenpitäminen ja toisten näkeminen ei oo niin kamalan vaikeaa. Joskus äiti on ihan oikeassa.

Joskus tuntuu, että blogin välityksellä minusta on viimisen puolen vuoden aikana saanu kamalan surumielisen kuvan - siitä vähästä, jota oon tänne ees kirjotellu. Oon kuitenki onnellinen yleisellä tasolla. Vastoinkäymisistä huolimatta mulla kutkuttelee edelleen perhoset vatsassa ja oon saanu kiireisen kevään jälkeen oikeasti itelleni aikaa - oon lukenu kohta kirjan, minkä lukemista oon oottanu pitkään ja aamukahvin saa juoda ihan rauhassa vaikka iltapäivän puolella. Keskiviikkona mennään Lotan kanssa katsomaan keltaisia söpöleitä elokuviin, torstaina nään lempparityttöjä pitkästä aikaa kaikkia yhessä, perjantaina saatetaan suunnata mökkimaisemiin ja sunnuntaina pääsen nukkumaan jonku viereen. Ensi viikolla alkaa pitkän uurastuksen takana ollu partioleiri, joille on aina kiva mennä - vaikka tällä kertaa töiden takia vähän pätkittäin.

Kaikki on siis aikalailla ok, mutta just nyt kaipaan sellaista "elämä kuntoon" -fiilistä. Perse ylös sohvalta ja hommiin. Telkkari kiinni ja lenkille. Tai jumppaamaan, niinko Oonan kanssa ollaan nyt suunniteltu (jos vaikka eka hommaisin siihen tavarat). Ajatuksia on kuitenki aina purettava. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Rakkauskaupunkiseikkailu



Oon viime aikoina seikkaillu. Kuvat paljastaa ihanan Lontoon, johon palasin kolmen vuoden ikävöinnin jälkeen viikoksi tällä kertaa perheen kesken. Oon sitä mieltä, että kaikilla on joku sellainen ihanuuskaupunki, jota vaan rakastaa. Lontoo on mulle semmonen ja voitte vaan kuvitella, miten mielellään tiistaina olin lentokoneeseen hyppäämässä ja lentämässä takasin kotia kohti. Ihanassakin kaupungissa voi kuitenkin seikkailujen keskellä huomaamattaan polttaa ittensä ihan kunnolla - niin pahasti, että kylmien väreiden tullessa tai paidankaan ollessa päällä ihoon koskee. Minun ihanassa Lontoossa on myös se, että se vie sydämen lisäksi myös julman paljon rahaa (vähän ehkä shoppailin, hups). Siellä on kuitenkin ihanaa ruokaa,  Robert Pattinsson  elämäni rakkaus ja Adele sekä ystäväni Einstein, kaikkea täynnä oleva Camden, oikuttelevia hissejä ja kauniita metroasemia. Jos menee pubiin, saattaa tietämättään juoda olutta paikassa, jossa Amy Winehouse on ollut vielä viimeisinä vuosinaankin töissä tarjoilijana. Joku vastaan tuleva pöytä voi olla täynnä vanhoja ja toimivia ihania kameroita, joita ei kuitenkaan uskalla kotiuttaa, ja kulman takana voi olla maailman komea mies puhumassa täydellisellä brittiaksentillaan. Maailman parhaasta appelsiinimehusta saattaa maksaa itsensä kipeäksi, mutta kipeitä voi olla myös pienet jalat, joilla yrittää juosta kaupunkia läpi muutamassa hassussa päivässä. Lontoossa minun sisäinen harrypotterfangirl97 kiljuu myös onnesta päästessään ees käymään juna-asemalla.

Seikkailla voi myös lähempänäkin. Lontoossa reissaamisen jälkeen saatoin ehkä maata kotona, vaikka lisävuoroa töihin oli tarjolla, mutta lopulta raahata itteni sinnekkin tietäen, että seuraavana päivänä voi laittaa rahaa IKEAssa käymiseen ja  pieneen ulkomaanmatkaan  Haaparannalle ajamiseen. Ja senkin jälkeen vielä seikkailla väsyneenä yössä, oijojoi!