sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Ystävät ovat musiikkia


Hyvän ystävän keikkaillan jälkeinen lauantai on hyvä alottaa juomalla aamukahvi paavimukista, jonka toinen hyvä ystävä on tuonu Roomasta. Lauantaisin voi myös musiikillisen perjantain - soitinhan sentään urkuja ja kuuntelin sitä hyvää live-keikkaa - jälkeen jatkaa harjoittelemalla valmistujaisesiintymiseen. Jos haluaa jatkaa hyvä ystävä -linjalla, niin voi myös kolmannen hyvän ystävän kanssa kuvata filmikuvia, katsoa elokuvia, käydä kävelyllä ja sitten lopulta istua yksin vanhempien makuuhuoneen nurkassa juomassa muumilimsaa kahvallisesta lasipurkista samalla katsoen Kiinaan myydyn tv-formaatin ohjelmaa ja myöhemmin sitä, kun yhtä kositaan miljoona kertaa ja rakastetaan kahta miestä yhtä aikaa (mutta lopulta oravamiehessä on enemmän miestä kuin muissa miehissä - tai ei voi tietää).

Sunnuntaina voi sitten löysäillä. Olla nälkäisenä yhdeltätoista, koska kello olisi eilen ollut vielä samaan aikaan kaksitoista. Katsoa, miten fasaani on ihan hukassa takapihalla, kun siellä eilen vielä oli paljon lunta ja nyt näkyy taas nurmikko - pitäisikö sitä metsästää uusi morsmaikku itselleen kiljumalla taas ikkunan alla vai ei? Pitäisi ehkä lukea virheitä tähdissä, illallista rakastavaisten tyyliin tai sitä kirjaa, minkä nimeä en ikinä muista. Siihen aikaan, kun sellainen pakottava tarve olisikin, mennään mummilaan syömään. Pointti on siinä, että märät hiukset ehtii kuivua ilman fööniä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Duo on vaikea soolo


Joskus luulin, etten tänä syksynä ois kamalan kiireinen. Silti maanantaina, kun Elävässä kirjastossa kirjana ollessa multa kysyttiin, miksi nuoret on laiskoja, en osannu vastata, koska ite oon jatkuvasti tekemässä jotaki - kamalan paljon deadlineja, hoidettavia hommia ja asioita, mitkä vaan kasaantuu päällekkäin. Tällä viikolla oli myös keskiviikko, jollon jopa minun hypärillä oli hoidettavia asioita, koska en saanu mahtumaan niitä millekkään muulle ajalle. Suurin ajanviejä on ollu meiän lippukunnan ja veljeslippukunnan yhteinen lehti, jonka päätoimittaja oon. Se on herätetty henkiin tosi pitkän ajan jälkeen ja se ilmestyy ihan kohta. Lisäksi eräs viisas opettaja päätti laittaa torstaille sanakokeen, aineen palautuksen ja yo-tehtävävihkon palautuksen - ihan niinko elämässä ei ois mitään muuta tekemistä (niinko joka torstai 16.30 asti olevat vanhojen harkat).

Yks vanha kaveri kysyki multa bussissa eilen, että miten jaksan kaiken tämän, kun monille vähempikin tuntuu kauhean paljolta. Oon varmaan aina ollu tämmönen, vaikka joskus tuntuukin, että ei oo voimia muuhun ko nukkumiseen. Mutta onneksi on näitä perjantaita, kun on jotain kivaa tekemistä ja tietää, että seuraavana päivänä saa nukkua pitkään - mutta ei liian pitkään, koska on treenit yhtä esiintymistä varten ja hyvä ystävä, joka auttaa.

Edelliseen postaukseen tullut reaktio oli paljon suurempi, mitä mie osasinkaan oottaa. Mulle tuli Facebookissa paljon kommentteja, postaukseen kommentoitiin normaalia enemmän, yllättävät ihmiset alko juttelemaan mulle siitä postauksesta niin Facebookissa ko kasvotustenkin. Paljon positiivista palautetta ja paljon suurempi lukijamäärä, mitä en osannu oottaa - blogin sivukatselumäärä sinä päivänä pomppas neljätoistakertaseksi ja postaus nousi parissa tunnissa koko minun bloggausajan suosituimmaksi postaukseksi. Oon kamalan kiitollinen kaikista positiivisista kommenteista ja tsemppauksista, mitä oon saanu, vaikken välttämättä oo aina niin järkevästi osannu reakoida (oon ollu niin hämmentyny). Kiitos.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kun se ei ole enää kivaa

Tämmösten postausten kirjottaminen on aina vähän vaikeaa. Sillon mennään tosi henkilökohtasiin tuntemuksiin, kirjottajan ihon alle. Siksi oon aina miettiny, kirjotanko tätä postausta koskaan - varsinkin, kun tämmöset kuitenkin tulkitaan ihan liian helposti huomionhakuisuudeksi, mikä ei ainakaan mulla oo tausta-ajatuksena. Haluan lähinnä jakaa oman tarinan ja toivoa, että joku muu saa siitä jonkulaista lohtua. Tai jotain. Onhan tää aihe kuitenki ollu paljon pinnalla.

Ekat muistot kiusaamisesta mulla on jo päiväkodista. Ei semmosia tarkkoja mielikuvia siitä, mitä tarkalleen tapahtu ja oliko se tarkotuksellista vai vaan lasten hölmöyttä. Muistan kuitenki, miten jäin usein leikkien ulkopuolelle ja mulle saateltiin naureskella. Yhen tytön barbeihin en koskaan päässy koskemaan, vaikka paras kaverini leikki niillä innoissaan. Olin ulkopuolinen, vaikka mulla kuitenki oli kavereita - on aina ollu.

Olin ykkös- ja kakkosluokan tosi pienessä koulussa, mikä oli entisen päiväkodin yhteydessä. Samat naamat päiväkodista siis siirty kouluunkin mukaan, mutta muutamia uusia tuli. Mulla oli aivan ihania kavereita - kaikki meiän luokan tytöt oli kavereita keskenään, eikä kenelläkään ollu mitään ongelmaa. Meiän luokan pojat kuitenki huuteli mulle tosi inhottavia asioita - haukku läskiksi ja naureskeli mulle liikunnan tunnilla. Jalkapallossa minut laitettiin aina maaliin, koska "pallo ei varmasti sillon mahdu maaliin". Saatettiin minua töniäkin tai vedellä leteistä, mutta enemmän se oli nimittelyä ja naureskelua. 

En koskaan ollu mikään laiheliinilapsi saati kamalan urheilullinen, vaikka aktiivisesti laskettelinkin ja siirryin kilpalasketteluunkin, missä pärjäsin kohtuu hyvin. Kun kolmosluokalle piti vaihtaa isompaan kouluun (ja menin vielä meiän alueen kouluista keskustaan musiikkiluokan takia), ois luullu, että kaikenlainen pienikin kiusaaminen ois loppunu. Se kuitenki paheni entisestään, vaikka sain tosi paljon uusia kavereita - osan kanssa ollaan hyviä kavereita vieläkin. Minua saatettiin haukkua päivittäin läskiksi, inhottavaksi, hyvän koulumenestyksen takia hikariksi... Muistan jopa, miten minun vaatteille naurettiin: yks minun lempparipipoista 3.-4. luokilla oli äitin virkkaama kissapipo, jota en muutaman kerran jälkeen enää kehannu käyttää koulussa. Se oli kuulema lapsellinen.

Jossain vaiheessa pelkästä huutelusta siirryttiin selän takana puhumiseen ja minun juttujen levittelemiseen. On ihan normaalia, että ihastuessaan johonki luokkansa poikaan ala-asteella, muut huomaa sen ja siitä kiusotellaan, mutta minun tapauksessa paljon yksityisempiäkin asioita jaettiin. Niitten takia käytiin monesti opettajan puhuttelussa välkillä, mutta kiusaajat ei lopettanu ko hetkeksi. 

Muistan, miten 5. luokalla mie tunsin tosi usein oloni mitättömäksi. Saatoin itkeä itteni uneen ja koulussa olin kamalan yksinäinen. Tuntu, etten kelvannu porukkaan. Aattelin jopa usein, että jos nyt kuolisin, monikaan ei välittäis. Niihin aikoihin Juha Tapion Väsyneet maan -laulusta tuli tosi tärkeä ja kuuntelin sitä melkein joka ilta. Jotenkin sain itteeni kuitenki sen verran voimaa, että koulu ei pahemmin kärsiny mistään ja muualla ko koulussa tunsin itteni tosi onnelliseksi. Ja kyllä se koulussakin alko helpottamaan kuutosluokkaa kohti - oltiin kuitenki saman luokan kanssa oltu jo neljä vuotta yhessä ja jotenki tuntu haikealta jättää se porukka. Kiusaamisesta huolimatta aattelin sillon ja aattelen vieläki, että se luokka oli hyvä. Meillä oli kivaa ja suuret suunnitelmat luokkakokouksista sun muusta (oikeastaan viime kesänä nähtiinkin osan kanssa).

Yläaste tuntu uudelta alulta omalla tavallaan. Siirryin takasi meiän asuinalueen kouluun, josta tietenki tunsin jo porukkaa päiväkoti- ja 1.-2. luokan ajoilta, mutta suurin osa ihmisistä oli mulle ihan uusia. Tutustuin tosi nopeasti aivan ihaniin ihmisiin - niinko Eeviin, jonka kanssa viikon tuntemisen jälkeen vuokrattiin koko loppu yläasteajaksi kaappi yhessä - mutta nopeasti koulun alkamisen jälkeen kiusaaminen jatku. Olin edelleen se läski hikke, jolle naurettiin.

Kun 6. ja 7. luokan välisenä kesänä alotin tämän blogin kirjottamisen, aattelin, että oon löytäny vihdoin jotain omaa. Jotain itelle tärkeää ja ajatuksia purkavaa tekemistä. Seiskaluokalla homma käänty kuitenki minua vastaan, kun joku meidän koulun sen aikasista yseistä löys minun blogin ja alko levittelemään siellä olevia juttuja - ei sillä, että täällä mitään kamalan salaista ois ollu, mutta kaikesta tehtiin omia johtopäätöksiä. Mulle alettiin huutelemaan käytävillä ja minua katottiin halveksuttavasti. Ihan niinko oisin yrittäny olla joku, johon muiden mielestä mulla ei olis ollu oikeutta. Aika nopeasti niihin aikoihin laitoin tämän blogin yksityiseksi, joka helpotti vähän.

Kasilla se helvetti vasta alkoki. Meiän koulussa oli tietty porukka, joka oli aina tietyssä paikassa meiän koululla, ja millon ikinä näinki ne tai kävelin niiden ohi, mulle naurettiin ja minusta kuiskailtiin. Minun maha kuulema pomppi kävellessä. Olin nolo. Nettiin kirjotettiin, miten oon niin lihava, että minut pitäis tappaa. Koska kyseessä oli Facebook-päivitys, tykkäysten määrääkään ei voinu olla huomioonottamatta. Kerroin, että mulla on paha olla ja äiti yritti kovasti lohduttaa ja auttaa minua ajattelemaan, että tuommoset ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa. En tajunnu, miten vakavaa kaikki oikeasti oli ja miten paljon paskaa jouduin kestämään, kunnes kerroin kaikesta yhelle minua kaks vuotta vanhemmalle kaverille, joka pakotti minut puhumaan terkkarille. 

Mie puhuin. Samaan aikaan mulla nolotti ihan sikana - ihan niinko ois ollu säälittävää kertoa omasta pahasta olostaan ja siitä, miten minua kohdellaan väärin. Sitte tuli KiVa-tiimi kehiin - tiimi, joka ei minusta toiminu yhtään - jolle sain kertoa samat asiat, joita sitten vähäteltiin. Kiusaajille kyllä puhuttiin, mutta paskan puhuminen selän takana ja ilkeästi kattominen käytävillä ei loppunu. Myöhemmin kaks kolmesta pahimmasta kiusaajasta pyys anteeksi ihan vapaaehtosesti - ne oli tajunnu ajan myötä, miten tyhmiä ne oli ollu. Kaikki oli vihdoin ohi. 

En halua, että minut ymmärretään väärin. Että oisin aina eläny jotenki kurjan elämän ja minua ois syrjitty kamalasti. Ei. Mulla on aina ollu kavereita, aina. Minun vanhemmat on myös tukenu minua tilanteessa ko tilanteessa ja niille on ollu helppo puhua (mulla on myös maailman paras isosisko ♥ joka lukee tämän kumminki). Oon hurjan kiitollinen siitä. En oo ollu yksinäinen nurkassa kyyhöttelijä, enkä oo halunnu tehä isoa numeroa kiusaamisestakaan. Oon ollu aina tosi aktiivinen, tosi paljon esillä ja oppinu kaikkea nopeasti. Sen takia mulle on monesti selitetty, miten kiusaajat on vaan kateellisia mulle ja ne todellakin kannattaa jättää sinne omaan arvoonsa. Minusta nuo kaks selitystä tuntu ihan naurettavilta sillon, kun minua päivittäin satutettiin henkisesti, mutta jälkeen päin voin aika varmasti sanoa, että enempää ei ois voinukkaan sanoa.

Vaikka minut - aika positiivisen ihmisen - nyt nähdessään ei välttämättä uskois, että oon elämässäni kokenu kaikkea tämmöstä. Ei silti voi sanoa, etteikö sillä ois ollu minuun vaikutusta. Oon ulospäin tosi varma itestäni - uskallan esiintyä, kertoa omat mielipiteeni avoimesti ja olla oma itteni. Tällä hetkellä mulla on aivan ihania ihmisiä ympärillä, eikä minua kiusata enää. Teen niitä asioita, mistä tykkään: harrastan maailman parasta partiota, oon meiän lukion opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtaja, laulan kovaa ja välillä aika korkealta, vaikka muut ei siitä tykkäiskään. Silti aattelen ihan kamalan paljon sitä, mitä muut ihmiset ajattelee minusta ja jos teen jotenki niin tai näin, niin mitä minusta sitte sanotaan. Vaikka oon tyytyväinen minun kroppaan tämmösenä kaikista haukkumisista huolimatta, huomaan tosi usein ajattelevani, miten voisin olla paljon timmimmässä kunnossa ja miten kukaan en varmaan ikinä löydä ketään, joka tykkäis minusta, koska oon niin ruma (mikä on ihan naurettavaa, koska miksei joku muka vois silti?). Se on itteä raastavaa. 

On itsestäänselvyys, että kukaan ei voi tykätä kaikista ihmisistä ympärillään ja se on ihan normaalia. Kaikkien kanssa on kuitenkin pakko tulla toimeen, vaikka kuinka ottaisi päähän. Väärin on kuitenki se, että yrittää pönkittää omaa itsetuntoaan toisen mollaamisella - toisen henkisellä lyttäämisellä ja kaltoinkohtelulla. Kuvitellaan, että kerrotaan vihdoin totuus siitä nolosta tyypistä, joka tehdään naurunalaiseksi, vaikka oikeasti vaan osotetaan, miten heikko itse on.

Kiusaamisesta selviäminen on kuitenkin tosi paljon itsestä kiinni, vaikka muiden tuki onkin tärkeää - niin tärkeää, että yksin sie todennäköisesti hukut, etkä pääse pinnalle enää. Mutta vaan sie voit ite päättää, mitä pään sisällä ajattelet siitä kaikesta: miten suhtaudut ilkeisiin sanoihin ja haluatko vaipua epätoivoon ja ahdistukseen. Ei kukaan muu kuin minä voi antaa anteeksi niitä tekoja, jotka on sinua loukannu, vaikka kukaan ei niitä koskaan anteeksi pyytäisikään. Vaan sie voit olla se huippu tyyppi, jonka yks tärkeimmistä kavereista on nykyään se tyttö, jonka barbeihin ei pitkällä tikulla saanut koskea. Se vaatii aikaa ja paljon voimia, mutta ainakin pystyt elämään astetta enemmän.

Anteeksipyytäminen on kuitenkin loppujen lopuksi kamalan tärkeää. Kun osallistuin #kutsumua-kampanjaan (joka oli muuten hemmetin hieno kampanja ja oon niin onnellinen, että SLL päätti sen lähteä tekemään), olin herättäny pari entistä kiusaajaa ajattelemaan ja multa pyydettiin anteeksi jopa kuus vuotta vanhoja asioita. Vaikka se anteeksipyyntö ei välttämättä oikeasti paranna niitä haavoja, mitä kiusaamisesta on tullu, se ainaki mulle tarkottaa sitä, että se toinen on ajatellu asiaa jälkikäteen ja tajunnu, ettemmie oo loppujen lopuksi niin paska ihminen, mitä minun sillon annettiin olettaa.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Tomaattitalolla ei ollut kypärää



Kotiuduttiin tänään Leviltä löhöilemästä. Mulla oli suuret suunnitelmat sen suhteen, mitä syyslomalla aion ehtiä tekemään, mutta jotenki rentoilu on vieny voiton, eikä sielläkään tullu tehtyä sitä, mitä piti. Sen sijaan käytiin koko perheellä keilaamassa, syömässä useaan otteeseen ja elokuvissaki kattomassa Mielensäpahoittaja. Kaiken lisäksi pääsin rentoutumaan käsihoidossa ja kotiutin yhen Tiuhti ja Viuhti -mekonkin lempparivärissä (Ebbasta & Erkistä en uskaltanu ostaa taaskaan mittään). Kannesta kanteen oon myös melkein kahlannu kauan hehkutetun - ja ei minkään tyhjän takia hehkutetun - kirjan, vaikka tavotteena oli lukea kaks muutaki kirjaa syyslomalla. Lomat on aina liian lyhyitä tai sitte harrastan turhan paljon "sitten lomalla" -asennetta.

Oli ihan superihanaa kahveilla Lidian kanssa, mutta huomenna ei oo aikaa enää mihinkään tuommosin, koska pitäis ottaa itteä niskasta kiinni. Ylihuomenna alkaa taas koulu, hyi kamala. Sitä ennen ehkä kumminki nautin ruuasta, rakkaudesta ja Putouksesta.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kuvittele minut tiistaiksi



Helsinki on kaunis. Tuntu ihan hullulta perjantaina hypätä lumisateisen Rovaniemen rautatieasemalta junaan ja herätä lauantaina lämpimään ja syksyiseen pääkaupunkiin, missä oliki vastassa jo ihanuuksia. Hullujen päivien tsekkauksen, haamumunkkien ja pulun kakan jälkeen oltiinki jo pian Partioasemalla, missä vieteltiin sivistyttiin viestintäasioista medialähettilästovereideni kanssa astetta enemmän. Me päästiin myös saunomaan Leppävaaran kattojen ylle ja keräämään katseita suuren pitsalaatikkopinon kanssa. Partioviikonlopun jälkeen Tuuli (klick!) jäi vielä viihdyttämään minua shoppailuiden merkeissä ja teki läpsystä vaihdon Bean kanssa, jonka kanssa sitten olinkin junan lähtöön asti - unohtamattakaan Petrusta, joka oli kans seurana melkein viimeisille minuuteille asti. Junan, jossa olin ekaa kertaa yksin (vaikka sinne hyttiin pitikin jonkun haluta Tampereelta, mutta eipä se ollukkaan halunnu). Maanantain junasta heräämisen jälkeen päivä oli pelkkää ruudun tuijottamista ja partiodarrailua mutakakun kanssa. Nyt pakkaan taas. Huomenna lähdetään Leville melkein nollatilillä, koska shoppailemiseen meni vielä tänäänkin hurjan paljon rahaa (tai emmie tiiä, mikä on paljon, mutta ahistavan paljon meni kuitenkin).

En oo oikein koskaan osannu päättää, pitääkö etukäteen mainita tai varoittaa lukijoitaan siitä, että jotain tulee muuttumaan ja pian. Jotain kuitenkin muuttuu ja pian - värin vaihdos ainakin ja ehkä lopulta luovun jättikuvista, vaikka ne kovin rakastettavia ovatkin. Ulkoasun muutosta siis, ei mitään maailmaa muuttavaa.

Mutta nyt otan laukun ja pakkaan, sillä kun huomenna lähden, otan mukaan mitä tarvitsen.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kun aika on, niin saavuthan?


Oon ajautunu vuokrauskierteeseen. -50% alennus palautuksen yhteydessä saa sisäisen leffojen rakastajan sydämen pamppailemaan ja jotenkin aina vaan päädyn uudestaan ja uudestaan maksamaan puolikkaan vuokraushinnan toisensa perään. Vaikka The Wolf of  Wall Street tuli kans katottua ihan Lotan 20v synttäreiden kunniaksi, niin sitä edellinen Ainoat oikeat on lempparein (vinkki kaikille mulle jossaki vaiheessa lahjaa ostaville: se leffa kuuluis minun hyllyyn, mutta ei vielä sieltä löydy). Jos ootte nähny sen, niin ehkä ymmärrätte miksi. Lotan synttärit kuitenkin oli eilen isompi juttu ko se leffa, mitä katottiin ♥

Koko viikko on ollu myös jotenki kamalan stressaava. On pitäny tehä joka päivä jotain ekstraa ja eilisen hyvinvointi-iltapäivän esiintymisen treenaamisen kanssa tuli melkonen kiire (soluttauduttiin jopa naapurilukioon harjottelemaan). Onneksi kaikenlaiset kierteet ja stressit loppuu tänään, kun hyppään ihanan Emmin kanssa junaan puhumaan koko yön miehistä samalla, kun matkataan Helsinkiin. Sinne otan kameran, minä lupaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Mieleni tekee vohveleita


Ollaan eletty naisporukalla tää viikko. Tiistaina meinasin pökertyä ja oksennella ilmaa tyhjän mahan ja pitkän päivän summana.  Jalat kohti kattoa ja ruokaa masuun, niin elämä jatkui. Oon tökkiny tärkeät ja ihanat muistot ja ihmiset taas kuvien muodossa seinään, jossa oli pitkään musta laatikko. Sitten on ollut hyytäviä päiviä, joista on kuitenkin löytynyt lämpöä. Rakkaustarinoita toisensa perään - kaikilla muilla kuin minulla - joita oon saanu olla ikuistamassa (hääpotrettien kuvaaminen on parasta mitä on, kun toiset on niin onnellisia). Uuden opiskelijakunnan hallituksen kanssa ollaan perjantaina tutustuttu toisiimme ja kyllä on edelleen tunne, että hyvä tästä tulee! Kauan odotettu soul- & funk-musiikin kurssi on taas alkanu ja me ollaan kovalla tohinalla tekemässä keikkaa marraskuulle (enemmän mainostusta tulee sitte ko mie oon saanu sen mainosjulisteen tehtyä). Syyslomasuunnitelmat on lyöty lukkoon ja vanhojen harkat alkaa ens viikolla, iik! Vielä viikko, niin sitten pääsee näkemään rakkaita ihmisiä Helsinkiin ja muutenkin rentoutumaan lukemalla kolme kirjaa kouluhommia varten. Eilinen oli kuitenkin jo melkosta rentoutumista, kun olin kuuntelemassa GRRssä hyvää musiikkia - Herrasväki ja Ida Elina oli niin huippuja, että mie en kestä!

Kaiken tämän keskellä aamukahvikin ehtii kylmetä, mutta onneksi sunnuntaisin on ihan sallittua juoda useampi aamukahvikippo.