lauantai 28. toukokuuta 2016

Itkua ilosta ja surusta

Huolimatta siitä, että viimiset pari viikkoa on ollut mulle henkisesti raskaita, oon selvinnyt aika hyvin. Mulla on ollu erosta ja kaikista muista lähipiirin sattumuksista ollu onnellisia hetkiä. Elämä osaa yllättää kerta toisensa jälkeen, ja jotenkin tuntuu entistä enemmän, ettei välivuosikaan pelota niin paljoa. Rehellisesti sanottuna on tuntunu usein siltä, että oon hukassa, mutta jotenkin oon taas saanu tasapainotettua kaiken kuntoon. 

Ehkä viime aikojen levollisimmat päivät - sellaiset, jollon mulla on ollu tosi hyvä olla ja luottamus tulevaisuuteen - alkoi viime viikon keskiviikosta. Meiän seurakunnan nuorisopappi oli jo aiemmin kysyny minua "parin britin kanssa metsään" ja koska päivät on kulunu kotona istuessa, suostuin. Meillä on aiemmin ollu seurakunnassa vanhempia mieshenkilöitä Iso-Britanniasta vieraina puhumassa, joten aattelin tilanteen olevan sama kuin sillonkin. Miten typerä ja tietämätön olinkaan vielä siinä vaiheessa, koska kun kumpparit jalassa kävelin leirikeskukseen hakemaan vieraita metsään tajusin, että vastassa olikin nuorisoporukka (ehkä maailman symppiksimmän) kirkkoherran ja hänen vaimonsa kanssa. Tuo "Lontoon tiimi" oli kuitenkin nuoria ihania ihmisiä täynnä, ja sain heiltä hulluna rohkaisua omaan elämään. Onneksi vahingossa päädyin mukaan heidän seikkailuihin - siitä, jos jostaki mulla on kiitollinen, siunattu ja onnellinen olo.

Torstaiaamuna kuitenkin vielä itkin hetken Tuomiokirkon portailla ennen pääsykoetta, koska vaikka samaan aikaan mulla on levollinen olo välivuosiajatuksesta, mulla on tosi epäonnistunu olo. Tiiän, että oisin voinu yrittää enemmän, että pääsisin varmasti opiskelemaan, mutta samaan aikaan tiiän, että oon tehnyt henkisen hyvinvoinnin kannalta parhaani. Eilen pääsykokeiden jälkeen nautin ekoista lomahetkistä Museum of Broken Relationships -näyttelyssä ja Tuulin kanssa Amarillossa ja taivaallisella Magnum-jäätelöllä. Naurettiin posket kipeiksi vielä ennen hetken heippoja, joiden jälkeen nähdään kuukauden päästä kesäseikkailuilla.

Koska lomahan mulla vihdoin on. Oon paahtanut menemään jo yläasteen alusta asti hullun lailla - niin paljon, että multa on usein kysytty, miten jaksan. Nyt mulla on loma ja aikaa tehä kaikkea sitä, mihin oisin jo aiemmin halunnut paljon enemmän panostaa (esim. blogiin). Tänään nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lähemmäs 11 onnellisena, eikä ollu huono omatunto siitä, että join aamukahvia kaksi tuntia.

Ennen ihan kunnollisen kesäloman alkua on kuitenkin viikko, joka menee kaikenlaisissa valmisteluissa ja hässäkässä (ja kirjotus- ja pääsykoestressin takia järkyttävään kuntoon menneen huoneen siivoamisessa). Viikon päästä oon työtön työnhakija, viikon päästä on juhlat. Viikon päästä saan valkolakin päähän hyvin arvosanoin (joista yhtä jännätään vielä hetken aikaa), hymyilen kuvisdiplomista erinomaisen arvosanan saaneena ja nautin vielä salaa II luokan Mannerheim-soljen saamisestakin.

Punaneilikkaisen kuvan on ottanut ihana Essi minun yo-kuvien kuvaamisen yhteydessä. Niitä lisää myöhemmin!

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kakku omasta päästä

Äitienpäivä tuli ja meni jo hyvä tovi sitten, mutta haluan silti jakaa meiän perheen perinteiden rajoja rikkovan kakun ohjeen teillekin. Meillä on siis joka äitienpäivä ollut isin tekemää kakkua, joka tehdään suklaakääretorttupohjasta suorakulmioksi leikkaamalla. Väliin laitetaan aina banaania, päälle kermavaahto ja purkkipersikan palasia. Sain kuitenkin tänä vuonna tehtäväksi leipoa kakun ja aika vapaat kädet sen suhteen. Vaikka sinänsä on jo riski rikkoa perinteet, taisi olla isompi riski tehdä kakkupohja omasta päästä. Mutta siitä tuli hyvä! Ja nakukakku!

 Kakkupohja 
3 kananmunaa
2½ dl sokeria
50 g voita sulatettuna
1 dl maitoa
3 dl vehnäjauhoja
200 g tummaa suklaata
2 tl leivinjauhetta

 Valkosuklaamousse 
200 g valkosuklaata
250 g mascarponea
5 dl vispikermaa

 Päälle 
mustikoita

Riko kananmunien rakenne. Lisää mukaan sokeri. Sulata suklaa vesihauteessa kattilassa ja voi mikrossa. Sekoita sula suklaa ja voi. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään. Lisää muna-sokeriin (jos jaksat vatkata ne vaahdoksi, niin onnittelut, ite en jaksa...) vuorotellen voisuklaa ja jauhot. Lisää lopuksi maito ja sekoita taikina tasaiseksi. 

Yritä vuorata irtopohjakakkuvuoka mahdollisimman hyvin leivinpaperilla. Sen avulla vuokaan ei tarvitse sotkea korppujauhoja, joka näkyy rumasti nakukakun reunoilla. Tää oli ehkä koko kakun tekemisen haastavin osa. Sen jälkeen kaada taikina vuokaan ja paista kakkua 35-40 minuuttia 175°C. 

Sulata valkosuklaa vesihauteessa. Vatkaa vispikerma vaahdoksi (vihaan kermavaahdon vatkausta...). Notkista mascarpone ja sekoita se sulaan valkosuklaaseen (tässä vaiheessa mousse maistuu ennen kaupoissa olleelta Naminami-vanukkaalta vaniljan maussa!!!!!). Sekoita valkosuklaa-mascarpone kermavaahtoon. Laita jääkaappiin jähmettymään hetkeksi.

Kun kakku on valmis ja jäähtynyt, se leikataan kahteen osaan. Taisin kostuttaa toista osaa vähän limelimpparilla, mutta se ei ois ollu välttämätöntä, sillä pohja on itessään vähän kostea ja mousse kostuttaa sitä entisestään. Moussea siis lapetaan vaan kerrosten väliin haluama määrä, jonka lisäksi sitä levitetään kakun päälle. Sitten ripotellaan vielä mustikat koristeeksi! 

Jos kokeilette kakkua, niin kertokaa, miten onnistuitte! Sain aika paljon positiivista palautetta, ja moni tuli meille äitienpäivänä ja sen jälkeenkin kakkua vielä mussuttelemaan. 

torstai 12. toukokuuta 2016

Hetki Helsinkiä


On hassua, miten nopeasti monen vuoden suunnitelmat saattaa kariutua. Päiväreissu Helsinkiin viime tiistaina sai minut tajuamaan, että en haluakaan opiskella psykologiaa - en nyt, enkä myöhemminkään. Viitosluokkalainen Anna (tai ihan vaan kuukauden takainenkin) ois ollu järkyttyny siitä, miten helpolta tuntu vaan kirjottaa nimi papereihin ja poistua takavasemmalle heti ensimmäisellä minuutilla, kun sai poistua. Jotenkin lopullinen luopuminen psykan haaveista tuntuu myös helpottavalta, vaikka vähän pelottavaltakin. Toisaalta motivaatio lukea sosiaalipsykologiaa ja viestintää on kahta kovempi. Välivuosi ei edelleenkään houkuttele, vaikka työpaikka Mäkkärissä kiinnostais ehkä todellisuudessa yllättävän paljon.

Pääsykoestressittömyys tiistaina takasi mulle ihanan Helsinki-päivän, joka alko hotelliaamupalalla aikasen lennon jälkeen ja jatku ennen pääsykokeita vielä Iidan kanssa kesän ekalla jäätelötötteröllä Tuomiokirkon portailla. Päivän ainoana miinuksena oli valkosen t-paidan sotkeminen suklaajäätelöön, vaikkei sekään ollu lopulta miinus, kun oli hyvä tekosyy ostaa uusi paita. (Ja sitten ostin uuden mekon ja takinkin...). Miinusta vähensi myös kohokohdat, kun Tuuli tuli meiän kanssa syömään Vapianoon ja myöhemmin oli ihan lyhyt kahvihetki toisenkin kaverin kanssa.

Jotenkin lentokoneessa oli semmonen fiilis, että ois kamalaa lähteä Rovaniemeltä ja jättää kaikki. Helsinki on kuitenki sen verran hyvä aivopesemään, että kotiin tullessa harmitti jo, ettei voinut vielä jäädä toiselle puolelle Suomea. Joskus mie sen teen.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Valmistujaiskuvien aika



Hei sie Rovaniemellä valkolakkisi saava ja/tai ammattiin valmistuva! 

Omista juhlahuminoista huolimatta mielelläni otan sulle ihanat ja elämänmakuiset valmistujaiskuvat jo ennen juhlapäivää tai sen jälkeen (en siis luonnollisesti 4.6. tai heti seuraavana päivänä...). Onnistuneita kuvia löytyy aiemmilta vuosilta, ja niissä olevat ihmiset varmasti suosittelevat minua mielellään. Kuvissa on tyytyväisyystakuu, jonka lisäksi ihan parissa hassussa päivässä saat muokatut kuvat digimuodossa!

Jos yhtään kiinnostuit, niin soita, tekstaa tai pistä mulle viestiä. Tehhään yhessä sinun näköset kuvat, joita kehtaa vuosienki jälkeen katella!

Anna / enbuske.anna@gmail.com / portfolio: annaenbuske.tumblr.com 

Ps. Otan myös muita kesäkuvia (esim. rippikuvat, hääkuvat) erittäin mielelläni, joten jos minun kuvaustyyli nappaa, oo yhteyksissä!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Lappilaisuus ja ymmärrys


Tuuli lähetti mulle kuvan, jossa luki: "You know too much psychology when you can't get mad because you understand everyone's reasons for doing everything." Samaistuttiin siihen molemmat aika paljon, sillä sosiaalipsykologian pääsykokeisiin lukiessa jotenkin sosiaalisten suhteiden ylä- ja alamäet tulee kerrattua ja ymmärrettyä erilaisesta näkökulmasta. Opiskelujen takia jotenkin ehkä hylkäsin myös omasta lappilaisesta identiteetistä kirjottamisen, sillä sosiaalipsykologian mukaan mulla on selkeä asenne eli enemmän tai vähemmän pysyvä myönteinen tai kielteinen mielikuva jostakin - lappilaisuus varmaan ihan vaan "pelkän tuttuuden" takia. 

Siitä minun piti kirjottaa näiden kuvien yhteydessä. Lappilaisuudesta. Siitä, miten rakastan tätä paikkaa ja oon ylpeä siitä, että oon kotoisin Rovaniemeltä. Lappilaisten asenteesta, erilaisista näkemyksistä ja kaikesta, minkä ite miellän kotiin. Ja siitä ristiriitaisesta tunteesta, kun haluan hetkeksi kauas tästä kaikesta ja opiskelemaan Helsingistä. Samaan aikaan Kehä III eli kantatie 50:nen sisäpuolelle muuttaminen on puhututtanut muuallakin. (Ehkä kuitenkin kirjoitan siitä joskus.)

Just nyt en kuitenkaan halua kirjottaa siitä, että mie oon täällä, ja jossain muualla on myös elämää. Sellaista elämää, mitä joku toinen ehkä tavoittelee kovempaa. Joku, joka ei ehkä osaa tai osaisi elää täällä. Eikä kenellekään oikein voi suuttua, koska kuitenkin ymmärtää aina vaan enemmän ja enemmän kaikkien syitä tekoihin. Mutta onneksi mulla on kuitenkin ihana Lappi.
Itkuhan tässä tulee.