lauantai 28. marraskuuta 2015

Oona ja valkolakki


Siitä on jo jonku aikaa, kun kävin ottamassa tälle talvelle (joo, talvelle) ekat ylppärikuvat. Oona oli tosi ajoissa jo varailemassa minut kuvaamaan sille kiitoskorttikuvat, ja lopulta sovittiinkin, että oon koko juhlapäivän ikuistamassa Oonan juhlia aina lakituksesta illan kakkupöytiin asti. Ajettiin ympäri Rovaniemeä ettimässä hyviä kuvauspaikkoja yks tiistaipäivä, ja minun mielestä ainakin onnistuttiin saamaan semmonen tietynlainen talvifiilis näihin!

Huomenna ois luvassa seuraavat ylppärikuvaussessiot, jotka saattaa olla viimiset ennen ko ite oon keväällä valkolakki päässä kuvattavana - apua. Vielä on kaikki suunnitelmat vähän auki, joten toivotaan, että valo riittää. Sitä ennen vähän tuoreita pipareita suoraa meiän perheen piparitehtaalta ja Raskasta Joulua.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ajatuksia marraskuun kuudestoista jälkeen


On ikävä tunne toivoa olevansa jossaki muualla, ko missä sillä hetkellä on. Sillon ei oikein osaa elää oikeasti - ei siellä, missä on, tai lopulta siellä, mihin haluaa.

Tosi usein vois päästää ittensä paljon helpommalla, jos aattelee realistisesti, ettei vika oo itessä, ja riittää täydellisen epätäydellisenä kaikesta huolimatta. Vaikkei siltä aina tunnukkaan. Sosiaalipsykologian oppien mukasesti ois ihan tervettä perustella epäonnistumisia myös ulkoisilla attribuuteilla.

Iltateehetki pelastaa usein paljon. Lämmin tunnelma pelikorteilla pelatessa kolmannen kerroksen hämärässä, ja kävely kaksin pakkassäässä siellä, missä tuntee olevansa turvallisesti hukassa, saa helposti hymyilemään. Vaikka kaikki oiskin romahtanu lopullisesti muutamaa tuntia aiemmin yksin, nälkäsenä ja eksyneenä vielä kovin vieraaseen kaupunkiin.

Seitsemänsataa on iso luku, johon voi mahtua paljon harmistusta, väärinkäsityksiä ja yllättäviä käänteitä, mutta aina pitäis aatella, ettei saa katua jotain, mikä on saanu joskus hymyilemään. Se on kuitenki sillon ollu just sitä, mitä on halunnukki.

Joistaki asioista en koskaan osaa kirjottaa. En voi, en todellakaan osaa, enkä edes halua. Jotkin ajatukset päätyy itkuksi tai päiväkirjan töherryksiksi, ja se on ihan ok. Sillon voi kuunnella vaikka Emma Salokosken Veden alla -biisiä ja nauttia kauniista äänistä.

Mulle eläminen ilman suunnitelmia ja aikatauluja on tosi outoa. Semmosta, mihin pitää oikeasti pakottaa. En oo kattonu perjantain jälkeen kalenteriin ja se tuntu hyvältä hetken. Välillä ahisti tosi paljon, kun ei oikein tienny mistään mitään. Tänään tartuin velvollisuuksiin (ainakin jonku verran). 

Kävin kattomassa viime viikonloppuna Helsingissä Napapiirin Sankarit 2 -leffan (yllättävä valinta lappilaiselta?) ja melkein itkin Tennispalatsissa jonku täysin tuntemattoman ihmisen typeryyden takia. Kuulema on epärealistinen elokuva, koska "eihän Suomesta voi ajaa vaan autolla Ruotsiin". Meinasin sanoa isoon ääneen vastaukseksi kesken leffan, että "Sole poka mikhän, kyllä mie oon pariki kertaa Haaparannalle ajellu", mutta olin hiljaa.

Vaikka Seurakuntaradio RovaDei ei oo mikään iso kanava, niin olihan se vähän kuumottavaa, kun viikko sitten torstaina minua haastateltiin sinne vapaaehtoistyöstä ja nyt sitä voi kuunnella vaikka repeatilla Rovaniemen seurakunnan nettisivuilta. Oma ääni kuulostaa aina niin typerältä.

Suurin on rakkaus. Ja muusikoista ei koskaan tiedä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Lumessa lähtijä


En oo tyhjentäny edellistäkään matkalaukkua, kun pakkaan jo seuraavalle reissulle. Iso pinkki vaihtuu pienempään shampanjaiseen, jonka otan mukaani huomenna illalla, kun lähden bussilla kohti Turkua monen muun kanssa. Maata Näkyvissä -festarireissu oli yks viime vuoden huippukokemuksista, joten tänä vuonna olin jo innokkaana ensimmäisenä ilmottautumassa meiän seurakunnan mukaan lähtijäksi. Tuntuu hassulta lähteä, koska jotenki reissu tulee ihan puskista - tiiättekö, ei oo ehtiny ees tajuta, että nyt me lähetään (en oo lukenu ees reissun kirjettä...). Rovaniemelle on myös vihdoin satanu ihan kunnolla lunta - toivottavasti pysyvästi - joten tuntuu myös typerältä lähteä loskapaskaiseen etelään. Vai nurmikkoiseen? Tai muuten vaan harmaaseen? Syksyisempään kumminkin, koska täällä on vihdoin talvi, jota ei ees näkyny tänään Oulussa, kun käytiin siellä koulun kanssa abipäivillä. Turun - ja ens viikonlopulla alkavan Helsingin - reissun jälkeen mulla on varmasti kuitenki syksyisen sään kiintiö täynnä, koska hitto soikoon, marraskuussa on talvi: pitää olla lunta, pakkasta ja autoissa rapattavat ikkunat. Nää on niitä juttuja, miks rakastan Lappia.

Oon saanu ihan hurjasti kiitosta, kommenttia ja palautetta edellisestä postauksesta. Olin yllättyny, miten moni luki lopulta sen, samaistu tai että se ylipäätään herätti tunteita. Ja oon ite hurjan kiitollinen niistä kaikista ♥ Tuntuu, että ruudun takana on paljon ymmärtäväistä porukkaa, mikä on tärkeää. 

Kysymysten vastauspostauksen yritän ehtiä tehä ja ajastaa reissun ajaksi. En kuitenkaan oo unohtanu - en melkein malta pysyä housuissa kysymyksiin vastaamisen kanssa, koska se on minusta niin kivaa! Kiitos kaikista kysymyksistäkin, ootte te huippuja. Viime aikoina on vaan ollu paljon tekemistä - esim. perjantaina oli abien vuosilukuteemapäivä (meiän koululla 50-luku) JA Valoa Pimeään - Nenäpäivä-konsertti, jossa olin tiedottajana, lauantaina puolestaan Vilman synttärit ja sunnuntaina isänpäivähässäkkää - ja oon taas ihan sekasin, kun oon saanu viis viikkoa huollossa olleen puhelimen takasi, minkä takia teknistä säätämistäkin on ollu turhan paljon. Mutta kyllä tää tästä taas.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hyvä menovinkki rovaniemeläisille (tai täällä sattumalta oikeaan aikaan oleville): Oukku Music Clubin Soul & Funk Evening keskiviikkona 18.11. klo 20 alkaen Kahvila Kauppayhtiöllä (Valtakatu 24). Niillä on aika hieno juliste, ja viime vuosina samanlaisella kurssilla on ollu laatumusiikkia (hah, itsekehu ei haise!). Tänä vuonna porukka on näköjään vaihtunu aika paljon, mutta sinne kannattaa mennä silti kuuntelemaan.

torstai 5. marraskuuta 2015

Joskus mietin, että miks mie teen


Tiiättekö, oon jättäny elämässä aika paljon asioita taakseni. Hullun aktiivinen ja joka-paikassa-mukana-oleva elämäntyyli alko seiskalla, kun minut valittiin yläasteen edustajaksi kaupungin nuorisovaltuustoon. Sitten kohta oli Nuva ry. hommia, oppilaskuntaa ja erilaisia työryhmiä ja edustamisia. Samaan aikaan oli koulua ja kovat tavoitteet, ysillä myös joulunäytelmäprojektia ja muuta ysien omaa sähellystä, partioprojekteja ja viikottain johdettava ryhmä. Kuvataidekoulu, lähestyvä päättötyö, ja muut jutut, joille sanoin vaan kyllä. Myöhemmin tuli opiskelijakunnan hallitus, Laulava joulukortti (ja äitienpäiväkortti), lähetysjuhlat, medialähettiläskoulutus (ja sen kautta isompia partiokuvioita), vähän isompia kouluprojekteja (esim. Soul & Funk -kurssi... kahdesti). Oon edustanu meiän seurakuntaa Kirkko 2020 -seminaarissa ja isostoiminnankehittämisviikonlopussa, joiden lisäksi oon käyny isos- ja avustajakoulutukset sekä ollu jossain vaiheessa super aktiivisesti järjestämässä myös nuorteniltoja. Näin niinko muutamia mainintoja siitä, mitä voisin kirjotella ansioluetteloonkin. 
Oon tehny aika paljon.

Kun kysyin kavereilta kysymyspostausta varten, miten ne kuvailis minua, Emmi sano aika osuvasti: mulla on semmonen "Consider it done" -attitude. Kun ajattelee, että pitäispä tehä, niin mie oon jo tehny. Lähen tosi helposti mukaan erilaisiin juttuihin, ja helposti aattelen, että jos mie en tee, niin ei kukaan muukaan. Tosi usein se on totta, mutta joskus vois tietenki pyytää apua. Aina sitä ei kuitenkaan saa, ja sen takia esim. viime toukokuussa järjestettäessä Lyskaviikkoa (meiän koulun teemaviikko) valehtelematta tein joka päivä hommia aamukuudesta kahteen yöllä, jotta kaiken sais onnistumaan. Moni ois jättäny tekemättä ja tyytyny vähempään, mutta mulle se, että on sovittu, että tehdään, tarkottaa, että tehdään oikeasti hinnalla millä hyvänsä.


Vaakakupissa on tosi usein minun oma hyvinvointi. En läheskään aina nuku tarpeeksi, enkä todellakaan syö kunnolla. En saa kaikkea hoidettua ajallaan (mutta hoidan kuitenkin). En ehi tehä kaikkia niitä asioita, joita oikeasti haluaisin tehä: kirjottaa blogiin, valokuvata, nähä kavereita, nukkua pitkään, lukea kirjoja... Riitelen paljon äitin kanssa huoneen siivoamisesta, koska en vaan yksinkertasesti ehdi - ja sillon ko ehtisin, niin jaksa - siivota, vaikka en itekkään viihdy enää omassa huoneessa. Kehittelin viime keväänä kalenteriin "Älä sovi mitään" -päivät, mutta arvatkaapa, kuinka monesti pidin niistä kiinni. Tiiän, että ois pitäny, mutta aina tuli jotain muuta - koska annoin tulla muuta. Syksyllä uuden kalenterin kanssa en edes yrittänyt. Lotta kuvailis minua sanalla stressialtis, joka on aika todenmukanen kuvaus myös. Stressaan jatkuvasti ja kaikesta - asioista, joista saa ja pitää stressata, ja niistä, jotka vois vaan jättää miettimättä. Deadlinet oikeasti ahdistaa, varsinkin kun oikeasti haluaisin saada kaiken tehtyä - mulla on lopulta aika tunnollinen luonne, ja se on välillä raskasta.

Teen kaikkea aina niin innolla vapaaehtosesti. Saan siitä usein kehuja, että vautsi kiitos, mitä teet, mutta tosiasiassa tekisin niitä asioita ilman kehujakin. Aina kun joku kysyy. Hyvinä esimerkkeinä tältä syksyltä kaksi asiaa, jotka ois voinu varmasti hoitaa myös joku muu:

1. Abien teemapäivä. En ottanu viime keväänä perustetussa abitoimikunnassa mitään roolia, vaan oon täysin "rivijäsen". Teemapäivä on tulossa ja innostun koristeiden tekemisestä, joten ilmottaudun ite tekemään sekä kuvausseinän että yhden toisen isomman koristeen. Yksin. Ja mie teen, mutta pienen ahistuksen taas kehiteltyäni onneksi minua autetaan maalaamisessa koulun jälkeen. Kuvausseinää varten - ja muutenkin koristeluihin - tarvitaan paljon jouluvaloja. Opiskelijakunnan viime vuonna hommaamat valot on kadonnu, ja otan henkilökohtasesti hoidettavaksi asiaksi uusien valojen ostamisen. Ehdotan valojen ostamista kuukausikokouksessa, jonka loppumisesta 15 minuutin päästä oon jo ostanu 144 metriä jouluvaloja. Vapaaehtosesti kävin läpi vielä kaikki kaksitoista valopakettia, teippasin kaikkiin johtoihin kiinni opiskelijakunnan nimen, ja tussilla vielä merkitsin kaikkiin laatikoihinkin sen. Samaan aikaan tietenki oisin voinu lukea siihen ruottin sanakokeeseen, josta sain nelosen, tai pienentää to do -listaa.

2. Julisteen tekeminen konserttiin. Musiikinopettaja haluaa jonku meiän koululaisen tekevän julisteen, kuviksenope ilmottaa heti minut tekemään. Suostun kai kysymättä, jonka jälkeen oon ollu musiikinopen Wilma-viestien, sähköpostien, puheluiden ja tekstareiden (en oo koskaan antanu minun numeroa, hitto vie) pommituksessa, jonka lisäksi yhteydenottoja on ollut kasvokkain ja kurssien opettajien kautta. Nyt on juliste miljoonien korjausehotusten jälkeen, enkä hyödy tästä mitenkään. Juliste ei liity mihinkään minun kurssiin, enkä ole edes menossa koko konserttiin (enkä pääsis sinne ees ilmaseksi). Seuraavana aamuna naapurilukion musiikinope laittaa Facebookissa viestiä ja pyytää julistetta yhelle keikalle. Ja miehän teen. 


Jos joku asia mulle pitäis opettaa, niin ehdottomasti sanomaan ei. Antamaan itelle aikaa ja anteeksi. Koska on mulla oikeasti tosi paljon niitä hetkiä, jollon mietin miksi. Itken välillä sitä, miten en jaksa, ja miten paljon pitäis vielä tehä. Ei mulla oo oikeasti voimavaroja siihen kaikkeen, mihin aina suostun. Tietenki teen kaikkea vapaaehtosesti, omasta tahdosta, eikä muita voi syyttää tästä jatkuvasta tekemisen kierteestä.

Eilen olin romahtamispisteessä (en tosin niin pahassa, missä oon aiemmin ollu). Istuin sohvalla koneen kanssa, enkä saanu mitään aikaseksi. Tuntu, ettei mikään, mitä teen, onnistu yhtään, enkä ehi tehä niitä asioita, mitä pitäis. Hetken ajan tuntu siltä, että jään siihen sohvalle vähän pidemmäksi aikaa: en mee seuraavana päivänä kouluun, ja jätän pitkäksi aikaa hommat sivuun. Otan vähän omaa lomaa, ja jätän kaiken tekemättä. En ees muista, millon mulla ois viimeksi ollu päivä, jollon ei tartte tehä mitään, eikä seinällä olevassa hoidettavien asioiden listassakaan ois yhtään kohtaa. Tarttisin sellasen päivän. Enkä oo ainoa, jonka mielestä tarttisin vähän paussia kaikista tekemisistä:

"Joskus mie äiti mietin sitä, miks mie teen näitä kaikkia juttuja."
"Nii-in... Mie oon lakannu jo kysymästä ja miettimästä ko sie teet kumminki."

Ja sitten taas ajattelen, että kyllä kohta helpottaa. Jos tästä viikosta selvitään. Tai näistä muutamasta hommasta. Sitten niitä tulee aina lisää ja lisää. Ehkä siis sitten joskus. Tai sitten kun opin sen maagisen sanan, enkä pelkää käyttää sitä.

Kyllä kaikki on sillee hyvin, mutta tiiättehän, joskus tarttis vaan vähän enemmän aikaa.