perjantai 27. helmikuuta 2015

Lukio lähelläni

En oo koskaan ollu kauhean poliittisesti kantaaottava ihminen. Oon kyllä aktiivisesti ollu mukana monessa paikassa, mutta puoluekantaa mulla ei oo, enkä oo ees kiinnostunu ottamaan semmosta - vaikka suurinpiirtein tiiänki, mikä se vois olla. En seuraa uutisia aktiivisesti, en tiiä yhteiskunnan polttavimpia puheenaiheita, jos niistä joku ei mulle ala puhumaan. Tiiättekö mitä tarkotan? Eilen ois kuitenkin ollu semmonen päivä ja tilaisuus, missä oisin halunnu olla siinä hetkessä mukana hyvän asian puolesta vaikuttamassa yhteiskunnalliseen asiaan (ilman puoluetta edelleen, hah). 

Suomen Lukiolaisten liiton Lapin piiri järjesti eilen mielenosoituksen koulutuksista tehtäviä leikkauksia vastaan - ja etenkin toisen asteen koulutuspaikkojen vähentämistä vastaan. Olisin todellaki halunnu olla mukana siellä, mutta valitettavasti elämässä on tehtävä pieniäkin valintoja, ja mie olin tällä kertaa jakamassa ruokaa ruokapankissa. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etteikö #lukiolähelläsi ois mulle henkilökohtasesti tärkeää.

Mie oon tienny 5. luokalta asti, minne haluan peruskoulun jälkeen opiskelemaan, ja mitä vielä senkin jälkeen. Tää tilanne on siis aika harvinainen lähtökohta, ja oon tämän suhteen aika onnekas. Ysillä ei kauaa tarvinnu yhteishakua tehdessä miettiä, mitä sinne klikkailee. Rovaniemellä - paikkakunnalla, jolta oon kotosin ja missä asun minun perheen kanssa - oli ja on edelleen se koulu, mihin tuolloinkin halusin: Lyseonpuiston lukion kuvataidelinja. Lapin ainoa sellainen. Reilun 350 kilometrin päässä Kalajoella ois seuraava vastaavanlainen koulutus tarjolla, ihan oikea kuvataidelukio löytyisi vasta about 450 kilometrin päästä.

Oon siis aika etuoikeutettu sen suhteen, että saan opiskella kotipaikkakunnalla. Meiän luokallakin kuitenki on ihmisiä, joiden perhe asuu n. 150 kilometriä Rovaniemeltä vielä pohjoiseen päin. Muutto tänne on siis 15-vuotiaana ollu pakollista, jos on halunnu opiskella tätä, mitä nyt opiskelee. Ei varmaan ole ollu mikkään helppo päätös. Nostan kyllä etenkin hattua yhelle hyvälle ystävälle, joka muutti keskeltä Suomea 340 kilometriä pohjosemmas tähän kouluun, vaikka lähempänäkin tietenki ois ollu samalainen koulu. 

Monesti sanotaan, että minun elämä on hyvin tasapainossa. Mulla on selkeä arvomaailma, koulussa menee hyvin ja tiiän, mitä tulevaisuudelta haluan. Kohta mittarissa on 18 vuotta ja täysi-ikäisyys siis tulee vastaan, mutta voin rehellisesti sanoa, että toiselle paikkakunnalle muuttaminen kammottaa yhä. En ois valmis siihen nyt, enkä todellakaan ois ollu valmis siihen pari vuotta takaperin. En kiellä, etteikö joku ois, mutta suurin osa ei ole. Vaikka kuinka haaveillaan siitä omasta asunnosta ja itsenäisestä elämästä, niin ois ihan huijjausta sanoa, että tilanteen tullen jopa monen sadan kilometrin päähän uskallettaisiin tuosta vain yksin lähteä tätäkään nuorempana.

Kenenkään ei pitäis olla siinä asemassa, että ois pakko muuttaa. Omilleen lähteminen tarkottaa kuitenkin sitä, että pitää aikuistua kerta heitolla enemmän. Ottaa vastuuta, hoitaa kotia ja taloutta ihan ite samalla, kun pitäisi keskittyä opiskeluihin ja huonolla tuurilla vielä hankkia rahaa sitä varten käyden töissä. Nuoruus jää aivan varmasti välistä, vaikka toisaalta nuoruus voidaan kokea astetta holtittomammin - sillon kukaan ei ole "holhoamassa" ja vapaus nousee helposti päähän. Kaikille on varmasti myös ilmiselvää se, että myös esim. alkoholikokeilut voi monesti mennä myös nuoruudessa yli. Ja opiskeluhan ei tällaisesta koskaan kärsi. Se ainoa asia, minkä takia jonnekin kauas alunperin edes muutti. Mie ainakin tarttin varsinki lukion alkuvaiheessa kaiken tuen minun perheeltä ja läheisiltä ystäviltä, jotka koki onneksi samoja asioita myös mulle tutussa ympäristössä. Eri paikkakunnilla asuessa se ei ois ollu samalaista. 


Ylipäätään en vaan voi käsittää, miksi koulutuksesta pittää leikata. Ensin kehitellään nuorisotakuu, mutta sitten päätetään vähentää koulutuspaikkoja. Minun mielestä nää kaks asiaa on niin pahasti toisistaan ristiriidassa, että pittää miettiä, mihin logiikka on hävinny. Jotenkin kaikkien puheiden perusteella muutenkin tuntuu, että Suomen asema koulutuksensa kanssa laskee ja tulevaisuus vähän hirvittää, niin en usko, että sellaiset ongelmat poistuu, kun tulevaisuuden päättäjien koulutuksesta ruvetaan leikkaamaan. Tekisi vain mieli sanoa, että jos meiän koulutuksesta nyt leikataan, mie ainakin ihan surutta aikuisena leikkaisin nykyisten päättäjien vanhuspalveluista pois. Kyllähän semmosesta säästää yhtä helposti kuin koulutuksestakin. Vai onkohan se sitten niiden mielestä väärin, jos leikkaukset sattuu omaan nilkkaan?

Tällä hetkellä ympäri Suomea ysiluokkalaiset tekee yhteishakuja. Tiiän, että moni aikoo hakea myös meiän koulun kuvislinjalle. Tuntuu jotenkin hullulta, että tällainenkin paikka, mihin vuosittain ihmisiä innoissaan hakee, kun on kuvislinjalla opiskelusta haaveillu, on ensimmäisinä leikkauslistalla. Erikoislinjat. Monien mielestä pieni murhe, mutta leikkauslistalla on myös pienet koulut. Lapissa on 23 lukioa (vertailuna esim. Helsinki, jossa on pelkästään yli 30 lukioa), joista karkeasti arvioituna 17 lukioa on pieniä kouluja. Leikkauslistalla. Mutta jos nuo 17 lukioa lähtee, minne niihin kouluihin opiskelemaan lähtevät ja hakevat laitetaan? Vielä kauemmas opiskelemaan, niin että lähimpään kouluun on yli 300 kilometriä? Lähtisitkö itse?


Mie olin eilen siis ruokapankissa jakamassa ruokaa ihmisille, joilla menee huonosti. Niille, joilla perusasioiden kustantaminen ja hoitaminen on vaikeaa. Mustavalkoisesti ajateltuna monien elämän muiden ongelmien takia sellaiseen tilanteeseen joutumiseen yksi suuri selittävä tekijä on koulutuksen puute. Sillä pelataan nykyään niin paljon. Ilman hienoja merkintöjä papereissa et pääse elämässä eteenpäin, ja pian ruokapankinkin jonot kasvaa. Päästään taas puhumaan siitä kaikille varmasti median kautta tutuksi tulleesta syrjäytymisestä ja sehän se vasta onkin taas kivaa.

Kuvat on vanhoja, koska tänään Autolla Nepaliin -elokuvan järjestäminen koululla vei kaiken fokukseni meiän koulun kuvaamiselta. Kiitos ja anteeksi. :)

perjantai 20. helmikuuta 2015

Wanhoja tanssimassa


Vaikka kamalasti ajatuksia viime aikoina onkin ollut jaettavaksi asti, päätin, että blogiin tuun vanhojen jälkeen vasta, kun oon saanu kuvia käsiini. Ja nyt mulla on niitä postailtavaksi asti, kiitos Essin, joka kuvas minua koko päivän. Tässä siis minun prinsessapäivästä. Mekko oli kovin punainen ja valittu ihan vaan sen mukaan, minkä värin kanssa punasta huulipunaa voi myös käyttää, ja minkä värisen mekon kanssa minun ykkösluokkalainen loistopari Tuomas (vielä vapaana ens vuotta varten, napatkaa!) ei tunne oloaan kamalaksi. Päivä oli kaiken kaikkiaan aika vauhikas! Jotenki tanssiessa aika meni kliseisesti kuin siivillä, vaikka kaikenlainen oottelu ja harjottelu Lappi Areenan tansseissa (tanssittiin eka koululla ja sitte kaikki koulut yhessä areenalla) oli välillä vähän turhauttavaa. Illalla vielä tuli käytyä Wanhojen jatkoillakin, mutta rehellisesti sanottuna mulla ei ollu hauskaa, vaikka kivaa olikin. Kaikkein parasta oli lempparitytöt samalla areenalla ja mekko, joka ei pudonnu, niinko muilla meinas. Onnellisuutta täynnä, mutta onneksi tuollaisia hössötyspäiviä on vain harvoin. :)

Ja kyllä, se perjantai kolmastoista päivä näkyi tanssiessa. Aina ei voi voittaa.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tänään jäljellä kaksi


Vanhoihin on enää vaivaiset kaksi päivää ja koneen avaaminen ei oo todellakaan kuulunu niihin asioihin, mitä oon ehtiny viime päivinä tehdä. Vaikka autokoulun teoriatunnit on (melkein) saatu päätökseen, iltoja on pitkälle vieny turhauttaviksi venyneet tanssiharkat ja erinäiset muut jutut, kuten työt ja koemeikattavana istuminen. Jotenkin tuntuu, että vaikkei jakso oo kauhean työläs, mulla on jo nyt kamalan paljon hommia roikkumassa, mutta onneksi viikonloppuna voi huokaista tanssistressin jälkeen ja hoitaa nekin hommat!

Kaiken hiljaisuuden ja kiireen keskellä oon ehtiny taas hankkia itelleni kivan pikku flunssan, joka olis tarkotus taltuttaa perjantaihin mennessä. Mulle on myös viikonloppuna olleelta partiotahdilta - Lapin partiolaisten suurimmalta vuosittaiselta tapahtumalta - kertynyt kameraan ihan mukavasti kuvia, joita pitäisi muokkailla, ja huomenna olevista penkkareista tulee sitten toinen iso satsi. Tänään olin kuitenkin ite yhenlaisissa kuvauksissa avustamassa, kun meidän koululla kuvattiin lyhytelokuvaa. Erilaisia kuvauksia muutenkin toteutuu lähiaikoina ja tänään sain käsiini vihdoin lisää päättötyökuvia, jotka on kehitetty.

Elämä tuntuu välillä vähän tylsältä, mutta onneksi on aina mahdollisuus lämmitellä itseään molemmista päistä, että pääsee taas täysillä liikkeelle! Sitä paitsi, osaahan se elämä yllättääkkin päivä toisensa jälkeen vaikka jäätelöllä.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Seikkailusiivooja


Kuvat ei liity tekstiin. Eikä huominen enkun koe tai työhakemukset ja ansioluettelo, joita ens kesää ajatellen päätin tämän illan kunniaksi (ja kokeeseen lukemisen välttelyksi) kirjottaa. Haluan nyt tehdä kuitenkin nolon tunnustuksen. Oon pienenä ollu kauhea siivousintoilija - tykkäsin tiskata ihan hulluna ja kakkosluokalla luututtiin kaverin kanssa niiden jäätävän iso talo lattiasta kattoon niin, että tuoksu puhtaalta. Oman huoneenkin järjestäminen oli kivaa, mutta nyt semmosen alottaminen on turhauttavaa ja ikävää - just semmosta tuskailua, joka tulee ilosena alotettua vaan, jos pitää vältellä vielä jotain kamalampaa. Ymmärrätte varmaan? Nyt on käyny kuitenkin niin, että löydän itteni joka maanantai kolmen aikaan siivoamasta toisten pölyjä, roskia, roiskeita ja tiskejä. Täytyy myös myöntää, että muutamaa viikkoa takaperin en ollu ikinä siivonnu vessaa. Nyt jotenki sen aineen roiskiminen ja altaan hinkkaaminen puhtaaksi tuottaa mulle kuitenkin jotakin ihmeen mielihyvää, josta onnellisena tänäänki kävelin bussipysäkille. Oma huone on edelleen aika horisontaalikomero, mutta kello kolmen siivoukset kyllä onnistuu ihan hyvällä mielellä.

Noiden siivousten lisäksi kaipaan elämään vähän seikkailua. Semmosta puhtia ja yllätyksiä. Haluaisin ehkä reissuunkin, mutta kamalasti en minnekkään yksin haluais lähteä ja jotenki tuntuu siltä, että viikonloput loppuu kesken, kun elämässä tapahtuu kuitenkin kaikkea kivaa. Onneksi nyt sentään kohta kutsuu Keminmaa, hiihtolomalla Levi ja sitten pian Pieksämäkikin. Mutta tiiättekö, kaipaan ehkä vähän Helsinkiä? Huomenna lentäisi hintaan 259, mutta myöhemmin alle satasella.
Mitä me vielä ootetaan?