sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Vielä täällä on meitä, jotka uskomme



Ei ole vale, kun sanon, että odotin ensimmäistä lähtöä Maata Näkyvissä –festareille kuin kuuta nousevaa. Kun se ilta koitti, oli mieleni kuitenkin muusta syystä vähän maassa ja mietitytti, että mitäköhän siitäkin reissusta tulee. Kuitenkin tuntui siltä, että tällä reissulla on joku suurempi tarkoitus. 

Täytyy myöntää, etten ole MN-festareiden lisäksikään käynyt yksilläkään festareilla. En myöskään ollut käynyt ikinä niin isossa jäähallissa, kuin HK Areena on. Olin pieni ihminen suuressa ja ihmeellisessä maailmassa, monen muun kanssani samoin ajattelevan kanssa. Vaikka en tuntenut suurinta osaa vastaan kävelevistä ihmisitä tai niistä, joiden kanssa kuuntelin melkein eturivissä kls.:ää, Idän ihmeitä tai Juha Tapiota, tunsin yhteenkuuluvuutta kaikkien kanssa. Aloin perjantain messussa melkein itkemään, kun lausuimme yhteen ääneen uskontunnustuksen. Uskovat ihmiset tuntuvat hupenevan käsiin, mutta sain onnekseni huomata, että vielä täällä on meitä.

Tuntui, että olin turvassa, eikä mikään voisi pilata minun loistavaa fiilistä, vaikka matka alkoikin, miten alkoi. Lähetin samaan aikaan seurakuntamme nuorisokuoron kanssa Tromssassa olleelle ystävällenikin viestin siitä, miten kiitollinen, siunattu ja onnellinen olen siitä, kun saan olla just siinä, missä silloin olin. Kuin Jumala olisi koko viikonlopun sanonut minulle Samuli Edelmannin Ei mitään hätää –laulun sanoja: Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet. Ja niinhän se onkin. Joskus asiat kasaantuvat, ja tuntuu, ettei sitä taakkaa jaksa yksin kantaa. Onneksi tuolla yläkerrassa on kuitenkin rakastava Isä, joka ei jätä lastaan pulaan. Myrskyisän matkankin jälkeen maata on näkyvissä.

Olin onnellinen, etten viime hetkillä perunut matkaa. Sain kysymyksiini vastauksia, tein jotain mukavuusalueeni ulkopuolelta osallistumalla Gospelstara-kilpailuun ja näin ystäviäni, joiden seuraavaan tapaamiseen voi olla todella pitkä aika. Pääsin yhteiskuviin lempparibändini jäsenten kanssa, kuuntelin Matt Popovitsin upeita puheita, nappasin mukaani ihan oikean polaroid-kuvan ja söin aamuisin onnellisena puuroa, vaikka en tykkää puurosta yhtään. Halasin monta kertaa, pompin katsomossa LZ7 soittaessa, väritin Raamatustani hienoja kohtia ja sain purkaa huoliani ihmisille, joiden tiedän ymmärtävän.

Viikonlopun aikana kerääntyneestä univelasta huolimatta ei ollut kamalaa palata arkeen. Reissulla olin kuitenkin tajunnut, että en olisi yksin kotiinpaluun jälkeen alkavalla koeviikolla, vaikka kuinka ahdistaisi ja tuntuisi, että maailma romahtaisi niskaan. Sitä paitsi sellaisia kokemuksia osaa arvostaa enemmän, kun välillä elää ihan normaalia elämää. Ja onhan minulla monta sataa hienoa kuvaa festareilta, minkä kautta pääsen niihin tunnelmiin seuraavia festareita odotellessa.

K i i t o s.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Soi sävel sortuvin siivin


Kovin usein elämässä on vaikeaa päättää kahden väliltä. Ei ole sellaista nappulaa, joka on päällä tai pois - yleensä keikutaan välimaastossa. Joskus ollaan, toisinaan ei. Ei olla varmoja siitä, missä mennään ja helposti epätietoisuudellaan sekoitetaan toisen muutenkin epävarmaa olotilaa. On niin monta asiaa, joihin en osaa vastata kyllä tai ei. En osaa valita niiden välillä. Ehkä tosiaankin mie yliajattelen minun yliajattelustakin. Yritän kovasti, mutta olen todella huono yrittäjä - pitäisi toteuttaa, koska olen toteuttaja. En vain osaa päättää toteuttavani mitään. Tai sitten kun todella yritän toteuttaa, meillä olisikin varmasti ollut hauska perjantai-ilta. Ja olihan meillä, mutta erikseen. Kahden välillä vähän kaikessa kukanenkin. Eletäänkö vaarallisilla vesillä vai hyväksytäänkö tosiasiat. Päätetäänkö, että nyt tällainen paska loppuu vai annanko sen virran viedä mukanaan. Tahtoisin silti sellaisen nappulan. En velloisi tällaisissa ajatuksissa, joissa vellon nyt, vaan voisin nappia painamalla olla joko tai. Ei vähän kumpaakin ja epätietoisesti niiden kahden välillä.

145 päivää siihen, että lain mukaan voin tehdä vakavia päätöksiä. Jos aikuisuus on sitä, että on osattava valita, en taida vielä olla valmis. Tuntuu muutenkin hullulta ajatukselta, että koskisin auton rattiin tai joisin itseni humalaan baarissa (eihän se numero 18 sitä tietenkään välttämättä tarkoita). En taida kyllä olla valmis mihinkään - en täysi-ikäisyyteen, irti päästämiseen tai uuden aloittamiseen. Pelkästään siihen, että olin valmis kameran eteen, meni puoli päivää ja monta kahvikuppia. Näytän silti päivä päivältä enemmän aikuiselta, joka järkyttää itseni lisäksi myös äitiä.

Jos jostain näinä päivinä voi oikeasti olla varma, niin siitä, että mie tahdon sellaisen paidan, minkä sovittamatta tietysti väärän kokoisena kotiutin Turusta. Tahdon myös kovasti myydä sen yksilön, joka ei ookkaan mulle se oikea. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Turku-tunnelmat



Haluan näyttää teille nää muutamat kuvat ihanasta Turusta, ennen ko alotan hengelliset höpötykseni tulevaisuuden postauksissa, missä keikkakuviakin tulee. Maata Näkyvissä -festarit oli kuitenkin niin upeat, että aion niille monta postausta pyhittää. Tämä on kuitenkin kauniille Turulle, jossa näin monta hyvää ystävää sekä henkisesti että fyysisesti raskaan yön jälkeen. Keskittymiskyky on vähäunisen viikonlopun (tultiin Rovaniemelle maanantaiaamuna viiden aikaan, menin kouluun ysiksi) jälkeen vähän vähissä, eikä sitä helpota vähän flunssanen ja itkunen olokaan. 

Joka tapauksessa oon kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Ja ennen kaikkia hengissä, vaikka koeviikkokin alkoi tänään ja kaikki mitä tapahtuu, heijastuu jopa äidinkielen opettajan mukaan kirjotuksiinikin.

torstai 13. marraskuuta 2014

Music is a flash in me



Eilen oli kauan odotettu ja paljon jännitetty (oon ehkä pahin jännittäjä, jonka ikinä tiiätte) keikkapäivä - huomisesta eteen päin keikkapäivät on vähän erilaisia. Meillä oli kuitenkin sen soul & funk -musiikinkurssin keikka Kauppayhtiöllä. Piti tehä miljoona asiaa soundcheckin ja roudailun (ja pure burgereiden syömisen) jälkeen ennen keikkaa, muta lopulta päädyin Eeville jakamaan girl problemseja. Minun kädet vaan tärisi ennen keikkaa, enkä voinu keskittyä mihinkään, mutta loppujen lopuksi kaikki tais mennäkki ihan hyvin. Tunnelma oli ainaki aivan loistava, yleisöstä löyty mulle tärkeitä ihmisiä ja meillä kurssilaisilla oli hullun hauskaa - ehkä hauskempaa ko viime vuonna, mikä tuntuu aika hassulta, koska koko kurssi oli sillonki aivan mahtava (harmittaa ko se on taas ohi)! Puoli yhentoista aikaan kotiin tullessa oli aika onnellinen olo. Kiitos hovikuvaaja-Annin (klick Annin blogiin!), mulla löyty kamerasta 577 kuvaa tuolta, joiden läpikäymiseen menee ehkä ikuisuus, jota mulla ei tällä hetkellä oo niille antaa. Muutaman kuva on kuitenki parempi ko ei mitään? :)

Jos jotakin kiinnostaa kuunnella, niin tästä klikkaamalla pääsee kuuntelemaan meiän keikan biisilistan alkuperäisversiot! Mulla oli soololauluna You Might Need Somebody, jonka lisäksi lauloin Aleksin kanssa Ain't Nothing Like The Real Thing, yhen osuuden I Want To Take You Higher-biisistä, soitin pianoa You Make My Dreams Come Truessa (apua se alkusoolo) ja quiroa Stand By Me-biisissä.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Vankikarkurinaiset ja isä


En oo aikasemmin isänpäivänä ollut se, joka käy nostamassa lipun jäätyneeseen lipputankoon, mutta nyt se olin mie. Olin kuitenkin perinteisesti se, joka kielsi koskemasta ruokaan seurakuntavaalien jälkeen (kuuluin niihin 78 henkilöön meidän seurakuntamme 16-17 -vuotiaista, jotka äänesti, enkä niihin 1158:aan, jotka eivät) mennessämme isovanhemmille syömään, koska halusin ottaa hienosta kattauksesta kuvat ensin. Meillä oli pukukoodina raitamekko - siis meiän perheen naisilla - ja se kyllä onnistu loisteliaasti minun osalta uudella raitamekollani, johon oon rakastunu nääääin paljon. Kakku ei kuitenkaan ollut raidallinen, vaan sinivalkoinen.

Normaalisti isänpäivä on pyhitetty perheelle, mutta huomioon ottaen sen, että keskiviikkona on se soul & funk -musiikin keikka Kauppayhtiöllä klo 20 alkaen, niin muutamaa laulua treenattiin myös sillon. Tänään oli keikka yläastelaisille ja jos tänään olin jo ihan punanen ja jännittyny, niin saa nähä, tuleeko keskiviikosta yhtään mitään. Suosittelen silti paikalle tulemista - jos mie romahan, niin muut ainaki vetää tosi hyvin! :)

Torstaina mie sitte vihdoin hyppään bussiin, joka suuntaa Turkuun. Oon oottanu Maata näkyvissä -festareita ko kuuta nousevaa jo ikuisuuden. Enää ei oo montaa päivää jäljellä, niin siellä ollaan! Onko siellä muita, jotka on kyseisille festareille tulossa?

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kolmekymmentä kipaletta

Minun elämä on viime päivinä ollu tosi stressaavaa ja kiireistä, niinko oon varmaan täälläkin antanu ymmärtää. Viikonloppujenkin pitäis olla rentoja, mutta mulla on tuhat ja yks deadlinea ens viikolle, ennen kun koittaa lähtö Turkuun MNFään, jonka takia hommaa riittää - varsinkin, kun huomenna on vielä se tärkeä isänpäivä, jota varten oon leiponu, tehny kortteja ja ostanu kukkia. Musiikki on kuitenki se, mikä minut on pitäny hengissä kiireisimpinäki päivinä - oon niin onnellinen, että mulla on tässä jaksossa musiikinkurssi, jolla me järjestetään keikkaki ens keskiviikkona, koska koulupäiväänki on saanu mahutettua yhtä lemppariasiaa astetta enemmän. Uuteen puhelimeen on Soneran puolen vuoden koeajalla tullu hommattua myös Spotify, johon varmaan koukutun ihan liikaa, että sen käyttöä on pakko jatkaa ilmasuuden loputtuaki... Tässä kuitenki muutamia minun soittolistan soitetuimpia biisuleita tällä hetkellä! :)


En myönnä, että oisin seurannu tätä Vain elämää -kautta tiiviisti tai oisin alottanu jo joululaulujen fiilistelyn. Tai että muutama keikkalaulu soi päässä jatkuvasti.


lauantai 1. marraskuuta 2014

Lasi kylmää glögiä auttaa aina


Tiistait ja torstait on kamalimpia. Luulin joskus, että keskiviikot tulee vielä tappamaan minut, mutta jotenkin niiden rankkuuteen osasin varautua. Mutta tiistait ja torstaitkin? Eihän sitä semmosesta hengissä selviä. Perjantaina kuitenkin oli Lapin ammattiopiston valmistujaiset, jossa olin esiintymässä. Illalla kahen viikon uurastus huipentu myös Jokivalkeisiin, missä meiän kuviksen kurssin työ poltettiin illan loppuhuipennuksena taivaan tuuliin onnistuneesti (vieressä ollut pikkutyttökin sano "Vitsi kun se näyttää kauniilta", mutta en tiiä, löysinkö tulevan pyromaanin vai näyttikö sen mielestä meiän työ niin nätiltä). Oon niin ylpeä meiän tiimistä, mutta ehkä jätän nyt suosiolla videon siitä poltosta jollekin muulle päivälle. Normaalille ihmiselle tässä ois varmasti jo tarpeeksi, mutta kyllä viikon kohokohta oli tänään minun ja muutaman kaverin järjestämä nuortenilta, minne tuli ennätysmäärä porukkaa - järjestäjänä sitä aina pelkää, ettei sinne tule ketään, mutta onneksi pelkästin turhaa. Ihana tunnelma koko illan, vaikkakin parasta oli käydä viemässä hautausmaalle kynttilöitä palamaan pimeyden hiljaisuudessa.

Tämän viikon jälkeen sitä tuntuu siltä, että voi kuolla onnellisena. Tai ainakin nyt mennä onnellisena nukkumaan ja herätä huomenna ekaa kertaa tälle viikolle sillon, kun ite haluaa. Heräämisestä lähtien päivä on kuitenki täyteen buukattu - mihin katosi sunnuntain lepo ja rauha?