perjantai 30. lokakuuta 2015

Pakkashuurteessa


Selitin vähän aikaa sitten eräälle henkilölle, miten oon tietynlaisessa "välitilassa" tällä hetkellä. Sellaisessa, että Rovaniemellä en uskalla - eikä toisaalta kannattaisikaan - sitoutua mihinkään pidempiin juttuihin mukaan, mutta toisaalta en voi luvata itseäni muuallekaan. Se, etten tiiä, missä vuoden päästä oon, on aika pelottava ajatus. En oo ihan varma, oonko samaa mieltä tän henkilön kanssa siitä, miten toisaalta se voi olla vapauttavaa myös. Mulla pelottaa vähän. Mutta onneksi on hyvä perustelu sanoa ei erilaisille asioille (en keksi kyllä kertaakaan, jolloin oisin niin sanonu). Voi olla, että välitilan takia saatan tehä tyhmiä ratkaisuja - sellaisia, jotka tuntuu hyvältä, mutta on typeriä, tiiättekö? Mutta en uskalla sanoa ei. Haluan vain sopeutua tilanteeseen, nauttia siitä mitä on, enkä haaveilla siitä, mitä kaikkea voisi olla. Kuten lempparibloggaaja kirjotti, kaikkea ei voi saada. Se on niin totta nytkin, että pitää vain antaa tyhmät ratkaisutkin anteeksi itselleen. Fiilispohjalta, mutta silti muutaman askeleen päähän ajateltuna.

Blogin kohdalla taas oon kahen vaiheilla. En sen suhteen, jatkanko bloggaamista vai en, vaan ikuisuuskysymyksen kanssa - jaksanko alkaa muokkaamaan ulkoasua radikaalisti. Rakastan isoja kuvia, mutta toisaalta haluaisin vaihtelua pienentämällä niitä ja lisäämällä sivupalkin. Mutta miettikää sitä työn määrää, kun kaikkien postausten kuvat pitää alkaa klikkailemaan pienemmiksi, ettei ne mene sen sivupalkin päälle sitten. Kaiken huipuksi se vaatii nykyään myös kahdella koneella työskentelyn, koska suurin osa kuvista on edellisellä koneella vieläkin. Pienistä muutoksista on kuitenkin aina hyvä lähteä liikkeelle.

Hassua, että kirjoitin muutamaan viestiin syysflunssan saavuttaneen minutkin, vaikka maa on jo lumihuurteesta valkonen, tiet jäässä, ja ulkona näyttää pakkaselta. Juuri sellainen päivä, jolloin pitää jäädä kotiin niiskuttelemaan, kuuntelemaan Iisaa ja tallustelemaan raidallisessa yöpaidassa ja villasukissa. Jos talvi ois aina näin kauniita päiviä, sitä voisi jopa rakastaa.

Harmi vaan, että pakkashuurrekin on tietynlainen välitila.

Pakko kyllä hehkuttaa ja ilmoittaa itellenikin, miten onnellinen oon siitä, että oon hyvällä omalla tunnolla voinu yliviivata vihdoin to do -listalta asioita. Paljon on vielä tekemistä, mutta silti. Hyvä mie.

EDIT: Muistutuksena vielä, että enää tämä ja huominen aikaa pistää kysymyksiä tulemaan kysymyspostaukseen! Hyvin niitä siellä on jo, mutta jos joku asia mietityttää ja se kysymyksistä puuttuu, niin kiireen vilkkaa kirjottamaan se. :)

lauantai 24. lokakuuta 2015

Kysytyttääkö?

Joku ihanainen ruudun takana kyseli, että olisiko mahdollista pitkästä aikaa toteuttaa kysymyspostausta. Hassua sinänsä, että oon miettiny samaa viime aikoina ja päätin, että nyt on hyvä. Elämäntilannetta voin sen verran pohjustaa, että oon siis tällä hetkellä Rovaniemellä ja opiskelen abivuotta lukiossa, kuvataidelinjalla. Mittarissa on ollu 18 vuotta viime huhtikuusta lähtien. Monien harrastuksien, hassujen ajatusten ja vähäisen elämänkokemuksen pohjalta oon kuitenki taas valmis vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin liittyen minuun tai elämään ylipäätään! Toivottavasti kysymyksiä tulee postaukseksi asti, ja vaikkei tulisi, niin vastailen kaikkiin kysymyksiin kuitenkin vähintään kommenteissa tai tarpeen tullen henkilökohtaisesti sähköpostillakin.

Lupaan myös vastata videolla! Joten nyt vaan kysymyksiä tulemaan, ettei jutut mene yhtä nopeasti kuin joidenkin sukulaisten kanssa (heidän mielestään) tärkeimmät asioista keskusteltaessa menee (alla demonstraatio).

"Mites koulussa?"
"Ihan hyvin."
"Mites helluelämä?"
"Eipä kummosemmin."
"Okei."

Aikaa on viikko eli 1. marraskuuta alan lukemaan kysymyksiä ja toteuttamaan vastauspostausta. :)

Jos ihan oikein muistan, oon toteuttanu edellisen kysymyspostauksen vuosi sitten maaliskuussa?! Postaus nimeltä Kasperilla löytyy tästä klikkaamalla, mutta samoja kysymyksiä saa siis toki kysyä uudestaan - voihan se olla, että vastaukset on vaihtunu.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Helsingin valot, talot ja ihmiset



Faktahan on se, että vaikka Tukholma olisi miten kaunis tahansa, Helsinki on mulle yks iso rakkaus. Oon muutaman päivän ollu sieltä erossa ja jo kattonu, millon vois päästä takasin. Sanoin tosi monelle kaverillekin siellä, että tuntuu hassulta, miten vuoden päästä saatan asua siellä (toivottavasti!). En osaa selittää, mikä siinä paikassa houkuttelee - voin luetella asioita, joiden takia haluan takaisin, mutta itse kaupunkiin kohdistuvaa rakkautta en osaa pukea sanoiksi.

Ongelma siinä, että käyn harvoin Helsingissä, on se miten paljon ihmisiä siellä lopulta on, jotka haluaa nähä. Listasin monia kahviloita ja paikkoja, joissa oisin halunnu käyä siellä ollessa, mutta lopulta aikataulutin muutaman päivän siihen kaikkein tärkeimpään - ihmisten näkemiseen. En ehtiny ees paljoa shoppailla (joka ei nettipankin tsekkaamisen jälkeen haittaa yhtään...), mutta sitäkin useammin oon istunu alas vaihtamaan kuulumisia, mikä on minusta paljon tärkeämpää. Helsingissä vaan on monia rakkaita ja ihania.

Koska olin reissussa yksin - Helsingissä majotuin vielä hotellissa, enkä kaverin luona - mulla oli aika paljon vapauksia päättää ite, mitä teen ja missä kuljen. En oo aiemmin kokenu samalla tavalla vapautta, vaikka esim. yksin viikonloppuja kotona ollessa ei mulla oo kukaan sanomassa, mitä pitäis tehä tai minne pitäis mennä. Samalla tuommonen itsenäisyys paikassa, jossa ei oikeasti osaa yhtään kulkea, on vapauttavuuden lisäksi myös aika pelottavaa. Parissa päivässä opin kuitenki tuntemaan reittejä ja paikkoja niin, että lopulta tuntu, etten koskaan halua lähteäkkään kotiin. Helsingissä oli hyvä olla, ja vaikka henkeen ja vereen oisinkin lappilainen, niin sinne seuraavaksi haluan. Ei vaan viettämään kolmea yötä, vaan pidemmäksi aikaa ja ihan oikeasti. 

160 päivää ja lukio on taputeltu juhlia vaille kasaan. Sitten menen, jos vaan voin. Mutta ei sinne asti voi oottaa, pakko päästä aiemmin käymään. Pakko. 

Ja miehän meen jos haluan.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Bättre gränder i Stockholm



Perinteisiin syyslomareissuihin on alkanu tulla vähän vaihtelua, kun viime vuonna lämpimien rantojen sijasta suunnattiinkin pohjosempaan Leville, ja tänä vuonna päätin lähteä ite reissailemaan kahden Pohjoismaan pääkaupunkiin. Oon alkuviikon ollu Lidian hoivissa Tukholmassa ja just nyt istun Helsingissä hotellihuoneessa vikaa iltaa. Koko viikko on menny hirveän nopeasti ja tuntuu, että vaikka oon tehny asioita, joista tykkään, en oo tehny läheskään kaikkea, mitä oon kuvitellu tekeväni. Ylihuomenna alkaaki taas arki ja hommia pitää alkaa tekemään satasella.

Tukholma oli kuitenki ihana. En oo moneen vuoteen kävelly keskustan kaduilla tai viettäny kauaa aikaa maassa, jossa ympärillä olevat ihmiset puhuu äidinkielenään (pääsääntösesti) ruotsia - jos siis lentokentillä hengailua tai Haaparannan IKEAa ei lasketa. Fakta on myös se, etten oo aiemmin matkustanu varsinaisesti yksin, vaikka Tukholman osalta kuljinki Lidian mukana suurimman osan ajasta ja sillon ko en, näin Beaa pitkästä aikaa. Kahen ihanan ihmisen näkemisen lisäksi kohokohtia oli ehottomasti Fotografiska (valokuvataiteen museo) ja eksyminen kuninkaan korkeimpien vartijoiden majapaikkaan. Kauniita kuvia ja vähän seikkailua eli kaikki mitä tässä elämässä oikeastaan tartteekin.

Täytyy myöntää, että Ruotsiin oikeasti matkustamisesta huolimatta en puhunu melkein kuus vuotta opiskelemaani kieltä, jos ei huomioida muutamaa "Tack så mycket" ja "Ja" tai "Nej" -vastauksia. Kaverit toimi "tulkkeina" tai vaihtoehtosesti (välillä ruottalaisista johtuen epätoivosesti) kävin keskustelua englanniksi. Minun suhde ruottin kieleen on vähän monimutkanen. Vähän hävettää myöntää ruotsinkielisen sukunimen takia, että vaikka kuinka haluaisin ja yritän, en oikein osaa ruottia. Haluaisin, mutta en vaan osaa. Vielä vähän reilu viikko sitte olin sitä mieltä, että kirjotan ruottin keväällä ylimääräsenä aineena, mutta ruottin kurssin alkaessa ekaa kertaa n. kahdeksaan kuukauteen, tajusin heti ekalla tunnilla, ettei siinä ois mitään järkeä. Hämmentävintä oli kuitenkin Tukholmassa huomata, miten hyvin ymmärrän kieltä, mutta jotenkin ite sanojen tuottaminen on vaikeaa. Ehkä vielä joskus opin.

Onneksi kielen osaaminen ei oo edellytys matkustamiselle. Tukholma on kaunis ja todellakin paikka, mihin palaan vielä uudestaan ja uudestaan. Sitä paitsi yksin matkustamisesta selviää jännittämisestä huolimatta loppujen lopuksi ihan hyvin. 

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Aikuistuvan paussi arkeen



Tuntuu hassulta kirjoittaa ensimmäistä kertaa postausta uudelta koneelta. Sitä jotenkin huomaa jumittuneensa tiettyihin asioihin ja tajusin, että tää on varmaan ensimmäinen postaus ekan läppärin saatuani, minkä kirjotan jollaki muulla koneella ko sillä. Vanha ja huriseva reppana piti kuitenkin vapauttaa kidutuksista (ja säästää omia hermoja sen temppuilun kanssa) ja uuden koneen aikakausi on alkanu. En oo vielä koskaan aiemmin joutunu kahen läppärin välillä vääntämään tiedostojen kanssa ja tuntuu vähän turhauttavalta asentaa samoja ohjelmia uudestaan, mutta toisaalta tää on pieni uuden alku. Aikuisemman Annan kone, johon ei tuu ihansöpö.jpg ja kaikkeakivaaaaaa.doc tapaisia tiedostoja tallennettua - kaikki tulee olemaan järjestyksessä ja hallittua (kaaosta).

Vähän aikuisemman Annan elämään ei kuulu vaan uusi tietokone, vaan myös perjantaina alkanu syysloma ja sen reissut. Eikä mitkä tahansa reissut, vaan reissut, joihin lähden yksin. Samaan aikaan ko pari kaveria matkustaa Berliiniin, niin mie valitsin vähän lähempänä kotia olevia matkustuskohteita, ja tää tyttö hyppää maanantaina lentokoneeseen ja suuntaa Helsinkiin ja vielä saman päivän aikana Lidian luokse Tukholmaan. Palatessa Suomeen oonkin useamman päivän Helsingin kauneudessa, mutta tuntuu hurjalta, etten vieläkään oo varsinaisesti sopinu millekkään päivälle mitään tiettyä tekemistä - paljon ois tietenki nähtävää ja monia kavereita ois tarkotus nähä, mutta kaikki on auki, ja reissu menee omalta osalta ihan omien aikataulujen mukaan. Ei vanhempien tai sukulaisten toiveiden, vaan ihan omien. Samaan aikaan kammottaa se, etten oikeasti osaa liikkua Helsingissä tai Tukholmassa (enkä puhua ruotsia, mutta onneksi englanti pelastaa). Tuun ehkä olemaan enemmän ja vähemmän hukassa, mutta noita reissuja en silti jättäis välistä mistään hinnasta.

Yks helpottava tekijä reissuun lähdössä ja hukassa olemisessa on rehellisesti älypuhelimen olemassaolo. Olin ihan hädissään, kun viikko sitten minun Sony vietiin huoltoon, oletetun huoltoajan sanottiin olevan viikko, enkä saanu liikkeestä mitään puhelinta huollon ajalle. Kotoa löytyi vain vanhoja nokialaisia, jollaisella pärjäsin jonka kanssa kiduin viikonlopun. Onneksi on kuitenkin kavereita, jotka lainaa vanhoja puhelimiaan ja niin minunki reissu on pelastettu. Lentoliput, kartat ja Google on helposti käden ulottuvissa, ja kaikkien ihmisten numerot taas hallussa.

Vaikka reissuun lähteminen on ihanaa, tänään on luvassa pakkaushelvetti. En oo oikein ikinä tykänny siitä, että pitää etukäteen alkaa valittemaan vaatteet ja yrittää ajatella, mitä kaikkea viikon aikana tarttee. Ihan tarpeeksi vaikeaa osata valita aamuisin vaatteet ja muistaa ottaa kaikki oleellinen mukaan.

Iidan ottamat kuvat kyllä muistuttaa hyvin siitä, että kampaajalle pitäis mennä ja vähän äkkiä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas


Minun koeviikon vapaapäivät ja niille tehdyt suunnitelmat huoneen siivoamisesta vaihtu yllättäen hiekkakakkujen tekemiseen, vaaleansiniseen pottaan ja päiväuniaikoihin. Olin pari päivää sijaisena päiväkodissa - ihan ekaa kertaa kasvatusalan töissä, enkä siis oo harkinnukkaan koko alaa itelle tulevaisuuden ammattia miettiessä. Se, miten sijaiseksi päädyin, on pelkkää hyvää tuuria ja hätätilanteita, joissa toivottavasti onnistuin olemaan avuksi.

Kun minut sysättiin 3-5 -vuotiaiden ryhmään aamulla, tajusin, ettei mulla oo paljon elämäni ajalta kokemusta alle kouluikästen lasten kanssa tekemisestä ja olemisesta. Oon meiän perheen - ja itse asiassa koko lähisuvun - nuorin, eikä naapurustossakaan kamalasti minua nuorempia lapsia ole ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidänkin ollessa alle kouluikäisiä itsekin olin niin nuori, etten ole heistä koskaan varsinaisesti vastuussa ollut. Partion kautta oon toiminu tietenkin kouluikäisten kanssa, joten nuorempien kanssa toimiminen ei oo sinänsä koskaan ollu ongelma. Ei siinä mitään, tykkään lapsista, ja kaikki meni luonnostaan, mutta saihan sitä seuraavana päivänä olla vähän paniikissa, kun yhtäkkiä sitten olikin jo menossa 2-vuotiaiden ryhmään tietämättä miten lasta käytetään potalla. Onneksi joskus tuli käytyä kehityspsykologian kurssi kuitenkin, joku perustietous sen ikäisistä oli.

Moni varmaan aattelee, että päiväkodissa työskentely on kivaa ja helppoa, koska lapset on niin ihania. Useimmat on myös yläasteella tet-harjottelussa päiväkodissa, joten semmonen jonkulainen kosketus päiväkotiin oman päiväkoti-iän jälkeen saattaa olla. Ite en tettiin menny päiväkotiin, mutta päivätyökeräyspäivänä en lojunu muiden tapaan kotona vaan olin samaisessa päiväkodissa apuna. Voin kuitenki luvata, että ei se päiväkodissa töissä oleminen oo sama ko olla yhden päivän apukätenä. Mulle oli alusta asti selvää, että meen sijaiseksi - varsinaisen työntekijän korvaajaksi - en vaan harjottelijana avuksi muiden työntekijöiden joukkoon. Tein kahdeksan tunnin työpäivät (joita en muuten kaupassa töissä ollessa ikinä tehny) ja toimin sinä turvallisena aikuisena, joka oli oikeasti vastuussa lapsista muiden työntekijöiden kanssa. En oo aiemmin tuntenu itteäni niin aikuiseksi


Tuntu siltä, että mulla oli enemmän vastuuta ko mulla on koskaan aiemmin ollu. Niinko yhden kaverin kanssa jutellessa tuli todettua, on ihan eri asia olla vastuussa elävästä ihmisestä kuin esim. tavaroiden hyllyttämisestä tai vessanpöntön pesemisestä (taustatietona siis se, että oon ollu kesän töissä kaupassa ja vuoden alusta asti toimiston siivoojana). On eri asia pudottaa joku yks hassu jogurttipurkki lattialle ko pitää 1-vuotiasta riisuessa lasta sellaisessa asennossa, että kohta saadaan olla puhaltelemassa pipiä pois päästä. 

Parissa päivässä sitä oppi myös enemmän arvostamaan tarhantätejä, vaikken mitenkään väheksyvä oo aiemminkaan ollu. Niillä ihmisillä on oikeasti paljon tietotaitoa siitä, miten lapset pitää kasvattaa, mitä taka-ajatuksia joillakin pyynnöillä voi olla (uskokaa pois, niitä on!), miten kaikissa tilanteissa pitää toimia ja ymmärtää, miten ongelmatilanteita ratkotaan ja tilanteisiin heittäydytään mukaan niin, että pystytään höpöttämään lapsen tasoisia juttuja. Ja se nimimuisti! Saman tien kun muistin yhden nimen ja opettelin seuraavaa, unohdin edellisen ja sotkin kaikki nimet sekaisin. Mulla ei tuntunu olevan mitään kokemusta mistään, vaikka tietenki järki ohjas toimimaan tietyillä tavoilla, jotka lopulta oli aivan toimivia. Mutta mitenpä muuten oisin saanu kokemusta kaikesta ko sitä hankkimalla. Nyt osaan käyttää lasta potalla, pukea ja riisua vaatteita, tehä paljon hienompia heikkakakkuja, rauhoitella itkevän lapsen, vahtia päiväunihetkeä, annostella ruokaa lapsille oikean verran, selvitellä erimielisyyksiä, painaa vihanneksilla kuvioita lapsen apuna ja luovuttaa lapsen tarhapäivän päätteeksi vanhemmille (oli muuten kuumottava tilanne, mutta onneksi vanhemmat ymmärsi, etten oo ihan vakituinen työntekijä siellä).

Oli myös hämmentävää, miten nostalgisia hetkiä itelle tuli välillä. Noin viidessätoista vuodessa puuvärit, lelulinnat, legot, keittiöleikit ja nukkaritilan valo ei ollu muuttunu yhtään. Pihalla leikkiessä oli samoja lelurekkoja, hiekkakakkuja tehtiin samoilla muoteilla ko ennenki ja melkein säikähin sitä, miten yhdet pihalla olleet punaset kärryt oli niin minun vanhojen kärryjen näköset, mutta äiti paljastiki yksien olevan just ne minun omat. Ihmekkös.



En ois uskonu, että päivät ois niin raskaita. Opiskelijana ei ensinnäkään tuu seisottua päivän aikana niin paljon pihalla, joten oli ihan selvää, että saan jonku raitisilmamyrkytyksen ja illalla kyllä tulee uni nopeasti sen takia. Pidemmän päälle lasten kantaminen jatkuvasti ihan varmasti käy selkään, ja joinakin hetkinä korvatulppia voi todellakin kaivata. Työ on myös siinä mielessä väsyttävää, että koko ajan pitää olla läsnä - kaupassa hernekeittoja hyllyttäessä pysty olemaan ihan omissa ajatuksissaan, jos asiakasta ei sattunut samaan hyllyväliin, mutta päiväkodissa tilannetta pitää jatkuvasti tarkkailla ja olla hetkessä mukana, valmiina olemaan läsnä lapsen kanssa. Taukoja ei myöskään ole tasaisin väliajoin, vaan kahvilla käydään sitten kun ehditään ja mitään omaa ruokataukoa ei ole, koska ruoka syödään lasten kanssa näyttäen esimerkkiä ja toisella silmällä koko ajan vahtien sitä, että heidänkin ruokailutilanne menee hyvin. Ainaki ymmärrän nyt äitiä vähän enemmän siinä, miksi työpäivän jälkeen tekee mieli olla ihan hiljaa ja nukkua hetki.

Pakko myös sanoa, että lapsilla on jotain, mitä minun harmiksi suurimmalla osalla vähän vanhemmista ei enää ole. Se, miten luontevasti ollaan kaikkien kanssa - myös uusien ihmisten - ja kavereiden saaminen on paljon helpompaa. Alku-ujostelun jälkeen kuulin monet selitykset siitä, millaisia hienoja leluja kotoa löytyy, miten kiva huulirasva toisella on mukana päiväkodissa, ja miten hauki on kuulema purrut isää sormesta. Jos itse alkaisin selittämään mitä vain viisi minuuttia sitten tapaamalleni ihmiselle, minua pidettäisiin ehkä vähän hulluna, mutta lapsille se on ihan ok ja luonnollinen tapa. Ja samalla se viesti mulle, ettei niitä lapsia pelota olla minun seurassa, vaan oon ihan mukava ja hetken päästä voidaan leikkiä koiria, kunhan eka on syöty puuroa (oli muuten kamala valehdella lapsille, että puuro on hyvää ja syyä sitä niiden kanssa, koska puuro ei todellakaan oo hyvää...).

Onneksi pääsin hetkeksi päiväkotiin. Kokemuksesta oon kiitollinen ja tiiän, että moni ei pääse tuolla tavalla pariksi päiväksi töihin. Nyt ymmärtää ja osaa enemmän ja toivoo, että uusien ihmisten kanssa vois vaan alkaa puhumaan hyviksistä ja pahiksista tuosta vaan. Ois niin helppoa.

Äiti oli vähän huvittunu ko kaivoin kuvien lelut jostain kaukaa sängyn alta (ja okei, nuket oli meiän eteisen hienossa vaaleansinisessä nukkekodissa). Oli kuulema ihanaa nähä minut monien vuosien jälkeen leluja kädessä. Ei meistä kumpikaan kuitenkaan halunnu alkaa leikkimään.