keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ystävä ja herkkä kahvihetki


On olemassa ystäviä ja ystäviä. Ystävien kanssa voit keskustella niitä näitä, käydä elokuvissa yhdessä, kertoa salaisuuksia ja viettää aikaa yhdessä ja muuta yhtä mukavaa. Ystävät ovat jotain niin paljon enemmän. Ne on niitä, joitten kättä voi puristaa kärsimyksestä, yrittää tarjota bussikyydin siinä onnistumatta, kiistellä siitä, onko joku kuva hyvä vai ei, nauraa hassuille sattumille, istua kahvilassa muistamatta, mistä hetki sitten keskusteltiin ja keskustella kaikesta - ja kun minä sanon kaikesta, tarkoitan myös kaikkea

Jos joku uskaltaa väittää, että yläasteelta lähtiessä kaveriporukka ei muutu mitenkään, ei selvästikkään ole vielä sieltä lähtenyt. Voin sanoa, että se muuttuu - joidenkin kanssa matka jatkuu ja jotkut ennen kovinkin hyvät ystävät voivat pudota kelkasta pois. Joidenkin kanssa jutut aina nähdessä jatkuu siitä, mihin ne viimeksi jäivät ja toiset on niitä, joiden kanssa on väkisin erossa, mutta yhteydenpito jatkuu melkein samalla tavalla. Se jos joku kuitenkin on varmaa, että vanhojen ystävien kanssa voi aina mennä kahville - kyllä sitä aina löytyy. 

Jos et ole vielä tavannut Eeviä, kuvissa voit nähdä hänet (en ole nimennyt kakkupaloja Eeviksi). Voisin kirjoittaa Eevin kanssa tutustumisesta pitkät liirumlaarumit, mutta onneksi voin kiteyttää tarinan lyhyestikkin: tutustuttiin seiskaluokalla noin parissa viikossa ja ruvettiin hetken mielijohteesta kaappikavereiksi, joka saattoi olla kohtalokas päätös molemmille. Me ollaan jollakin tavalla erottamattomia, vaikka tiet onkin erkaantuneet kesäkuun ensimmäisenä päivänä tänä samaisena vuonna. Mutta tämä ei ole tarina meistä. Tämä on vain ilmoitus siitä, kuinka me olimme Eevin kanssa tänään lempparikahvilassani - Eevi oli ensimmäistä kertaa - ja vietimme ehkä päivän parhaimman hetkeni (aamun tanssitunti tulee hyvänä kakkosena, mutta kuitenkin selvästi kakkosena). 

Mutta kun kerran on puhetta ystävistä, niin saanko jo luvan hehkuttaa sitä, miten näen entistä porukkaani (ainakin suurinta osaa siitä) koko viikonlopun ajan Norkulla isosleirillä. Pa-ras-ta. Mie niin tuun menettämään hermot siihen, kun Lumi ja Vilma ei pääse yhteisymmärrykseen, Pinja vaatii alasänkyä ja se yksi nimeltämainitsematon koputtelee meidän oveen toisen nauraessa perässä kävelevänä. Ja se perässäkävelevä tulee niin ottamaan Pinjan puhelimen ja piilottamaan sen jonnekin. Tai mistä sitä tietää, eihän me kuitenkaan eletä enää niinkuin silloin. Mutta jos joku ruudun takana olevista sattuu tulemaan samalle leirille, niin mulle saa tulla puhumaan ja olemassaolostaan saa ilmoitella jo nyt. Minä kun niin pidän siitä. :)

maanantai 28. lokakuuta 2013

En ehdi, en pysty, en jaksa


Tiedättehän ne päivät, kun olet liikkeellä taukoamatta ihan vain hyppimässä paikasta toiseen ja tehden kaiken mahdollisen, mitä matkalla voit tehdä? Keskityin olennaiseen ehkä ainoastaan musiikin tunnilla, missä minun hommat vaan lisäänty entisestään (hyvä kun muistan edellisiäkään, mutta omapahan on vikani - ja lisää on tulossa!). Jopa matikan tunnilla keskityin johonkin muuhun (luin Raamattua puhelimella?!), ei sillä, että muutenkaan jaksaisin keskittyä matikan tunneilla (en pidä matikasta). Tulin just kotiin - tai oikeastaan noin puoli tuntia sitten, mutta samapa se - koska koulun jälkeen kävin Isolassa, kuviskoulussa (pimiöllä JA kuviskoululla) ja musiikkiopiston oppilaskonsertissa kuvaamassa. Voin kertoa, kuinka hyvin kenkäni pitävät vettä (niiden sisällä) ja miten joinakin hetkinä voin vain kuvitella, miten jalkani varmasti tuoksuivat haisivat kaikelle mudalle ja epämääräiselle. 

Huomenna sama meno jatkuu, enkä osaa sanoa, milloin tämä jatkuva meneminen helpottaa. Ehkä viikonloppuna olevalla isosleirillä, mutta saa nähdä. Minulla on n. 13 tuntia aikaa lukea ruotsin sanakokeeseen ja kolme päivää ja tämä ilta aikaa lukea Seitsemän veljestä (olen lahjakkaasti sivulla kaksi). 

Joskus täytyy miettiä miksi, mutta onneksi minulla ei ole sille aikaa.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ruoka on juhlaa ja ruokajuhlaa


Mummi täytti vuosia muutama päivä sitten, jonka kunniaksi me oltiin tänään syömässä porukalla Fransmannissa. Pienoisten vaatekriiseilyjen jälkeen lähdettiin puoli kolmen aikaan kohti ravintolaa, jossa sitten syötiin pitkän kaavan mukaan mahat täyteen. Itse söin alkupalaksi Meri-Lapin karitsaa ja perunasalaattia, pääruuaksi grillipihvin ja jälkiruuaksi lämpimän suklaakakun (ite tekemäni mudcake on silti parempaa) kahvin kera. Muille oli aluksi kuohuviiniä, mutta ite sain tietenki jotain paljon parempaa - eli Pommacia. Iltapäivä suju mukavasti jutellen ja naurellen, mutta mulle henkilökohtasesti illan kohokohta oli kuitenkin joku muu.

Ne, jotka luki edellisen postauksen, tietää, miten onnellinen varsinkin eilisestä olin ja olen vieläkin. Mulla jäi kuitenkin harmittamaan se, etten ehtinyt kiittää Markia ja Davidia muutaman erittäin kiireesti poislähtevän ihmisen takia. Tänään kuitenkin ravintolassa, kun me vaan istuttiin ja rehellisesti sanottuna aika alkoi käydä jo vähän pitkäksi, he tulivat muutaman muun tapahtumaa järjestelleen aikuisen kanssa syömään. Mulla oli hetken aikaa vähän ristiriitaiset tunteet, koska halusin niin mennä kiittämään heitä, kun kerta toisen tilaisuuden sain, mutta en oikeasti oo ihan semmosia ihmisiä, jotka menee keskeyttämään toisten ruokailun sellaisten asioiden takia. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja kävin heitä kiittämässä - meiän seurakunnan nuorisotyöntekijä siinä oli ihan ihastuksissaan, kun uskalsin - ja mulle tuli siitä niiiiin hyvä olo, että oon ollu yhtä hymyä koko ajan sen jälkeen ja mulla vielä sen jälkeen teki yhtäkkiä mieli halata äitiäkin. Aloin vielä innoissaan selittämään tuosta meiän alueen nuorisotyöntekijälle Facebookissa ja tuli jotenkin purettua ajatuksia varsinkin eilisestä, kun nykyään on vähän vaikeaa löytää ihmisiä, jotka ymmärtää. :)

Toivottavasti kaikki on syöny hyvin, koska nuista kuvista varmaan tulee nälkä...

lauantai 26. lokakuuta 2013

On yksi nimi ylitse muiden

Mulla on ollu muutamat pari päivää täynnä Häntä itseään ja ihan positiivisesti (mitenkäs muutenkaan?). Rovaniemen seurakunnissa (tai siis Rovaniemen ev.lut. srk, helluntaisrk ja vapaasrk) on tänä viikonloppuna ollu Syyssateen siunaus -tapahtumatsydeemi, johon oon osallistunu kahtena päivänä - perjantaina ja lauantaina. 

 Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, 
 joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. 
Joh. 3:16

En tiedä, kuinka moni teistä ruudun takana tietää sen, että uskon Jumalaan. Nykyään monen mielestä tämmöset jutut on täyttä huuhaata, mutta mielestä ei - sehän riippuu ihan siitä, uskooko vaiko eikö. Ja tässä vaiheessa voin ilmoittaa, ettei tämä postaus sisällä mitään muuta kuin Häntä ja kaikenlaista pohdiskelua parista päivästä, joten jos se ei mielestäsi ole kiinnostavaa luettavaa, sanon sinulle heihei ja toivottavasti näemme seuraavassa postauksessa. :)

 Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. 
Room. 14:8

Perjantaina meiän seurakunnan nuortenillan tilaan meillä oli tapahtuman seurauksena yhteinen nuortenilta Rovaniemen helluntaiseurakuntalaisten kanssa heidän nuortenillan kaltaisessa jutussaan. Oon kerran kovasti tahtonut sellaiseen osallistua, mutta sattuneista syistä en sinne päässyt, vaikka se olisikin ollut muuten mahdollista (joskus se "Ei" sattuu tulemaan vastaan, you know?). No, nyt kuitenkin menin ja mulla oli niin hyvä mieli siitä. En oo oikein koskaan saanu tietää muitten seurakuntien toiminnasta muuten kuin oppikirjoista ja sieltä ja täältä kuulemalta, mutta eihän se nyt oo mitään verrattuna siihen, että menet itse paikan päälle. Multa oikeastaan sen jälkeen kysyttiinkin, että mitkä fiilikset sen jälkeen ja sitä tunnetta voi kuvata vain yhellä sanalla - hämmentynyt.
     
 Huuda minut avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua. 
Ps. 50:15

Sitä, mitä siellä tapahtui, on vaikea kuvailla - jopa siis minun, jolla tuntuu olevan sanoja vaikka muille jakaa. Siellä rukoiltiin, laulettiin, puhuttiin ja yks puhujista oli tosi huipputyypiltä vaikuttava walesilainen vanhempi mies. En ehkä ymmärtänyt illasta kaikkea (englanninkieliset osuudet ymmärsin hyvin, älkää yrittäkö siihen sekoittaa!), mutta onneksi asioita voi ajatella omalla tavallaan. Kuitenkin tunnelma oli tosi lämmin ja minusta oli ihana olla siellä (vaikken helluntailainen olekaan). Minusta siellä jotenki välitty enemmän se, että ihmiset on yhteisö ja me ollaan yhdessä lähempänä Jumalaa. Minusta se oli jotenki ihanaa. Ehdottomasti lähtisin uudestaan, mutta siellä jatkuva ravaaminen vois vaikuttaa vähän kummalliselta touhulta. Sain myös kaakaon, jonka kyllä aion maksaa takaisin, ettei mulle jää huono omatunto (anteeksi nyt vain). Sanoinhan jo, että oli ihanaa ja jäi hyvä mieli? :)

 Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. 
1. Joh. 4:19

Tämän päivän aloitin jo kymmenen reikäreikä (lue: tuskaisen aikaisin) meiän seurakuntakodilla, jossa oli Let It Rain -niminen osuus tuosta samaisesta tapahtumasta. En tienny oikeastaan yhtään, mitä oottaa koko päivältä, sillä meille oltiin etukäteen puhuttu vaan armolahjoista - joista hädin tuskin tiesin mitään - ja Jumalan todellisuudesta, mitä siellä käsiteltäis. No, paikalla sen eilisen walesilaisen miehen lisäksi oli myös yks skotti ja he yhdessä kertoivat vuorotellen opetuksia Jumalasta aivan uskomattomilla tavoilla - molemmat oli tosi hyviä puhujia ja sen lisäksi se, että heitä tulkattiin, oli välillä mielenkiintoista, kun tulkki oli kuitenkin ihan vaan yks meiän seurakuntalainen nuori nainen, joka ei aina tienny, miten se asia pitäisi kääntää (tilannehuumori, paras huumori). En varmaan osaa kuvailla päivän tapahtumia ja kokemuksia hirveän hyvin, sillä oon vieläkin pää pyörällä kaikesta - jotenkin koko touhu vahvisti minun uskoa, mutta toisaalta oon vähän hämmentynyt kaikesta. Niin paljon uutta niin vähässä ajassa.

 God's love is like an ocean: you can see its beginning, but not its end. 
- Rick Warren

Minusta on ihan uskomatonta, miten paljon Jumala tekee meille ja mitä me ollaan Jumalalle. Sain päivän aikana niin monta "todistetta" siitä, miten rukous oikeasti auttaa ja miten valtavasti Jumala rakastaa meitä kaikkia, että voisin laulaa Jumalalle "Mä tykkään susta niin että halkeen". Me kutsuttiin Pyhää Henkeä meihin yhdessä - en itse osaa rukoilla muiden puolesta siten, miten tuolla muiden puolesta rukoiltiin, joten minä olin se, jota tultiin koskettamaan ja minulle rukoiltiin Pyhää Henkeä. Kaikkein hämmentävintä oli kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni kuulla, kun joku puhui kielillä - kaiken lisäksi se henkilö, joka rukoili puolestani, ei tunne minua lainkaan, eikä minulla ole hajuakaan, kuka hän oli. Joissakin hetkissä olin käsittämättömän iloinen, onnellinen ja rakastettu, kun joidenkin tarinoiden ja rukouksien aikana saatoin sulkea silmäni ja estää siten kyyneleitä valumasta poskilleni. Ne tunteet olivat uskomattomia.
     
 Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 
Ps. 139:14

Toisessa "harjoituksessa" me mentiin pintaa syvemmälle ja yritettiin itse saada viestejä ja ohjausta Jumalalta. Me jakaannuttiin pienempiin ryhmiin, joissa yksi meni ringin keskelle tuoliin istumaan silmät kiinni ja muut pyörivät hänen ympärillään, kunnes joku kosketti istuvan olkapäätä, jonka ajaksi kaikki pysähtyivät. Keskellä olijan tuli kertoa, mitä Jumala halusi hänen kauttaan kertoa, kunhan se oli rakentavaa koskettavaa henkilöä kohtaan ja siitä voisi olla jotain apua. Jokainen istui vuorollaan keskellä ja voin omalta kohdaltani sanoa, että tuoliin istuessani minulle tuli rento olo - ei ollut kiire mihinkään ja keskityin siihen hetkeen. Kun joku kosketti minua, saatoin tuntea kehossani jonkinlaista kipua, nähdä kuvia tai saada jonkinlaisen tunteen yhtäkkiä. Se, mitä minulle kerrottiin koskettaessani vuorollani ihmisiä - varsinkin walesilaista opettajaamme - on minusta kuitenkin niin henkilökohtaista, että en halua jakaa sitä valitettavasti teidän kanssanne. Voin kuitenkin sanoa, että siinä kun henkilö, joka istuu silmät kiinni, eikä voi aavistaakkaan, kuka häntä koskettaa, ja sanoo juuri oikeat sanat oikeille henkilöille, on jotain käsittämättömän ihanaa. Jumala oikeasti puhuu meille ja haluaa puhua meidän kautta - me ollaan ne, jotka tekee tästä paikasta rakastavamman ja paremman paikan.

 Sinä raivasit sille sijan, ja se juurtui paikalleen ja täytti maan. 
Ps. 80:10

Tänään oon saanu niin paljon kylmiä väreitä, jotka ei oo tuntunu "normaaleilta" kylmiltä väreiltä, että uskon, että Pyhä Henki tänä päivänä täytti minut ja haluan, että niin tapahtuu myös myöhemminkin. Oon oppinu niin paljon, että tuun varmasti miettimään näitä asioita pitkään - miettimään, mikä on minun paikka ja mitä minä voin tehdä Jumalan hyväksi. Sen takia aion  myös noudattaa viisautta, jonka skotlantilainen puhuja meille jakoi:

 Jos haluat nähdä jotain, mitä et ole ennen nähnyt, sinun tulee tehdä jotain, mitä et ole ennen tehnyt. 

perjantai 25. lokakuuta 2013

Antell 1880


Olen löytänyt paikkani tässä kaupungissa ja voin kertoa sen olevan Rovaniemen melkein uudessa kahvilassa - Antellin kahvilassa. Jos paikkoihin voi olla rakastunut, minä todellakin olen rakastunut. Antellissa paikkani on lasiseinän paremmalla puolen - mitä lähempänä kakkuja sen parempi - mutta ei kuitenkaan sisätilan väliseinän takana piilossa kaikelta. Lasiin päin selin, koska haluan unohtaa muun maailman juodessani kahvini yhdestä maailman söpöimmistä kahvikupeista - ei siis moteista, vaan kupeista - ja syödessäni täydellisen palan vanilja-vadelmakakkua, johon rakastuin heti ensimmäisellä suupalalla. Jos tuntee minut, uskoo jo kahvilan näkemälläkin sen olevan kuin luotu minulle. Jos minulla olisi kahvila, se ei näyttäisi tuolta, mutta ei se kyllä kaukana siitä olisi. 

Istuin tänään kyseisessä kahvilassa ensimmäistä kertaa ja istuin siellä yksin. Se, että olin yksin, sai minut pysähtymään ja miettimään kaikenlaista - tai oikeastaan se sai minut olemaan miettimättä, joka voi välillä olla ihan mukavaa. Sattuneista syistä olin kuitenkin niin muissa maailmoissa, että en Seitsemää veljestä saanut kaivettua repustani ulos, joka oli tarkoitukseni, mutta se ei minua haittaa. 

Olin onnellinen siellä ja olen sitä mieltä, että joku sunnuntaiaamu minun pitäisi juoda aamukahvini tuolla.

Jos nyt oikeasti ruvetaan kehumaan, niin kakku ja kahvi olivat oikeasti loistavia, hintakaan ei lompakkoa veroittanut muita kahviloita kummemin ja työntekijät oli mielettömän mukavia ja näytti nauttivan työstään, vaikka mielenkiintoinen kaverikin oli heillä minun lisäksi asiakkaana (kuka pyytää kakkunsa päälle suklaakastiketta tuosta vain tai syö kuin possu viineriä, jonka päälle halusi lisäksi kermavaahtoa?).

torstai 24. lokakuuta 2013

Mietintää minusta


Me luettiin tänään äikän tunnilla yhtä novellia ääneen, joka kyllä herätti hilpeyttä iltapäivän tuntien aikana huomattavasti enemmän kuin se olisi ehkä muuten herättänyt. Jollain tavalla pidin siitä ja harmitti, ettei me alettu tekemään siitä tehtävää viisi, jossa pitäisi kirjoittaa itsestään saman tyylinen teksti. Kyseessä on siis Minun poikani Mikko -niminen Tuuve Aron novelli, jossa Mikon läheiset ja Mikko itse kertovat Mikosta tavalla tai toisella selitellen. Siinä jotenkin huomasi, miten erilaiset kuvat ihmisillä voi olla yhdestä ja samasta henkilöstä. Olisin todellakin halunnut tehdä tehtävän viisi. Sen sijaan aloin miettimään, millainen kuva ihmisillä on minusta - tiedän, että maailmasta löytyy muutama, jotka haukkuisivat minut lyttyyn ja muutama sellainen, joka kuvailisi minua ihanaksi ja reippaaksi tytöksi, mutta siihen se sitten jääkin. 

Bloggaajien elämästä saa välillä niin vääristyneen kuvan ja moni kirjotteleekin siitä blogiinsa, kun anonyymihaukkuja rupeaa satelemaan vaikkapa sen takia, että shoppailee tuon tuosta ja se on herättänyt lukijoissa sellaisen kuvan, että bloggaajalla on tuhansia euroja tuosta vain shoppailuun laitettavaksi. Ihan vain esimerkkinä siis. Mitä nyt yleensä näihin tapauksiin oon törmänny, niin yleensä ne kuvitelmat on sitä, että bloggaajan elämä on täydellistä ja ihanaa. Ite toivon ainakin, etten siltä vaikuta - on niin paljon asioita, jotka jätän blogini ulkopuolelle, koska kaikki asiat ei ole nettiin laitettavia, eivätkä kuulu tuntemattomien luettaviksi. Onhan minullakin oikeasti ihan tavallinen lukiolaistytön elämä (joka voi kyllä välillä tuntua varsin ihanalta) ja sen haluaisin välittää teillekin.

Epämääräisellä liikunnan tunnilla me myös vastattiin kysymykseen, että milloin me ollaan omasta mielestämme parhaimmillamme (älkää kysykö, miksi me liikunnassa tällaisia käsitellään). Vastasin itse, että kavereiden seurassa, sunnuntaiaamuisin ja rakastuneena. Ja niitähän täällä blogissakin näkyy aika paljon - hetkiä, jolloin olen parhaimmillani. Edustuskunnossa antamassa hyvän kuvan itsestäni. Sellaisen ärsyttävän onnellisen, tiedättehän? Mutta nekin hetket ovat vain murto-osa elämistäni hetkistä. Ei minunkaan elämä siis mitään ruusuilla tanssimista ole.

Oikeastaan, mulla kiinnostaa,  millaiselta ihmiseltä sinun mielestä vaikutan?  Ja haluaisin kommentteja - anonyyminä tai nimen kanssa, haukkuja tai hurjia kehuja ja kaikkea siitä väliltä. Ihan vain mielenkiinnosta, koska kukapa ei haluaisi tietää, millainen kuva muilla on itsestä. :)

En tee oikeastaan kovin usein asioita, joista pidän tai nautin, mutta nyt voin kuitenkin hymyillen kertoa lähteväni valokuvaamaan tanssivia ihmisiä kuviskoulun hommien seurauksena. Ei se minua haittaa, sillä minä pidän siitä. Ja ihmistenhän pitäisi tehdä asioita, joista he pitävät. 
Joskus on vain pakko tehdä jotain muuta.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Nauttisin rauhallisen hetken milloin vain


Olen kantanut sataakolmeakymmentä partiolaisten adventtikalenteria mukanani K-marketin pussissa (ne on myytävänä, ostakkee ostakkee!). Olen päättänyt Eetun kanssa tehdä tutkielman banaaneista. Olen käynyt teatterissa äikän kurssin mukana, mutta myönnän, että osa meni ihan ohi. Olen laulanut muuallakin kuin  yksin suihkussa - aika monen ihmisen edessä oikeastaan ja vaatteet päällä - jota ennen olin vähän tömähtelevässä autossa. Olen liikkunut paikallisliikennettä käyttäen onnistuneesti ja tulen tekemään sitä myöhemminkin tällä viikolla ja runsaasti - isovanhempien lomamatka kun voi olla kohtalokas lumisessa kaupungissa liikkujalle. Olen nauranut tiistai-iltapäivänä hysteerisesti, sillä maanantaina vitutus oli niin huipussaan, etten siihen kyennyt. Olen muokkaillut julisteen valmiiksi ja saanut siitä paljon peukkuja. Olen kirjoittanut vimmatun lailla viime tipassa ja opetellut sanoja viime tipassa (laulun sanoja kuitenkin, en sen kummempaa), mutta selvinnyt kuitenkin kohtuudella tai ainakin hengissä.

Elämässä on välillä vaan aikoja, jolloin ei ehdi istua, vetää syvään henkeä ja jatkaa matkaa rauhallisemmilla askelilla. Välillä on pakko juosta. En tiedä, miksi juoksen, mutta en osaa pysähtyä. Haluaisin. En vain osaa. Ehkä sitten viikonloppuna. Kaipaan niin lomaa, sillä silloin koulu ei saattanut hyökätä kimppuuni.

Tahtoisin letittää hiukseni, mutta ne vain eivät näytä hyvältä niin.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Todellakin Turkissa tämän tästä



Yritän tiivistää kuusi lomailupäivää ja kaksi matkustuspäivää luettavaan ja lyhyeen muotoon, ettei kukaan pitkästy pitkän kuvalitanjan jälkeen (oikeasti en vain jaksa selostaa sitä, miten melkein joka päivä makoilin aurinkotuolilla ottamassa aurinkoa, enkä hädin tuskin jaksanut edes kääntää kylkeä).

Neljä kuudesta päivästä oli aurinkoisia ja todellakin aurinkoisia, mutta viidentenä päivänä oli kuulema yksi pahimmista myrskyistä - aallot ylitti rannan laiturin ja jos halusit ulos, niin ei ainakaan tarvinnut mennä suihkuun, koska sekunnissa olit päästä varpaisiin likomärkä. Kuudentena päivänä tuuli lujasti ja aurinko yritti kovasti paistaa, mutta pilvet tuli sen verran eteen, että sinne meni sekin päivä. Tuona myrskypäivänä me oltiin vielä lähdetty shoppailemaan ihan onnellisina (tai no onnellisina ja onnellisina, minä kun vihaan shoppailua ja tuo sää lisäs tuskaa entisestään) ja voitte vaan kuvitella, tuliko siinä säässä osteltua juuri mitään (okei, ostin "Hollisterin" hupparin - joka pelasti minut karvasisuksensa ansiosta kylmältä Suomelta sunnuntaina - ja t-paidan, mutta siihen minun shoppailut sitte jäiki). 

Ehin loman aikana lukea kaks ja puoli kirjaa ja voin rehellisesti myöntää, etten pitkällä tikullakaan koskenut Seitsemään veljekseen, vaikka oli tarkoitus lukea sekin läpikotaisin. Vaikka kuljetankin muutaman tussin (jestas niiden valitteminen ennen lähtöä on aina niin vaikeaa, koska mullahan niitä tusseja riittää...) ja lehtiön aina lomallekin - jos vaikka tekisi mieli piirtää tai kirjoittaa - niin niihinkään en koskenut. Kossin kuulokkeet onnistuin jotenkin jossakin vaiheessa rikkomaan, mutta musiikkia kuuntelin silti paljon - piti vain väännellä johtoa ties mihin asentoihin, että molemmista (tai edes toisesta) kuulokkeesta kuului jotain. Auringossa tuli kuitenkin löllöteltyä melkoisesti ja huudan hallelujaa sille, etten herkkähipiäisenä ihmisenä palanut - Äiti uskoo, että se johtuu siitä, että me käytiin hamamissa heti ekana päivänä ja siellä kuoritaan iho (ja ollaan karvakäsi-Mehmettien hyllyteltävänä...). Myönnän, että samalla, kun makoilin auringossa, saatoin ehkä muutaman kerran katella muutaman tuolin päässä makoilevaa saksalaista ehkä maailman hyvännäkösintä poikaa (lue: tuijotin koko ajan). Meiän hotellilla oli myös oma eläintarha, jossa muutamaan otteeseen kävin kattomassa luppakorvakaneja ja wallabya ja seepraa ja joutsenia jajajajaja. No, kävin kumminkin. :)

Ainiin, ruoka oli pahaa, vaikka viiden tähden kyllä pitäisi lupailla oikeasti lihaakin, eikä vaan kuivaa ja mautonta kanaa tai kalkkunaa, jota tursusi joka paikasta (niillä on siellä vissiin "In Turkey we eat turkey" -asenne meneillään).

Kaiken kaikkiaan reissu oli ihan onnistunut, vaikka muutama ällöttävä iskuyritys karvakäsiltä tulikin (koska olen vaalea) ja lento takaisin Suomeen tosiaan olikin parilla tunnilla odotettua pidempi ja lähti myöhemmin, jota meille ei oltu ilmotettu.

Suomalainen kahvi aamulla


Maailma on elänyt viikon ilman minua, mutta nyt minä olen palannut (onnekseni en sentään palanut, heh heh). Me lennettiin Ouluun takaisin viime yönä puolen yön aikaan (kiitos yhtäkkiä viiden tunnin lennoksi muuttuneen kolmen tunnin ja neljänkymmenen minuutin lennon), vaikka siihen aikaan olikin tarkoitus olla jo Rovaniemellä, jonne kuitenkin vielä matkan jatkeeksi lähdettiin yöllä ajamaan. Tänään sain sitten herätä omasta sängystäni ja voin kertoa teille, ettei minulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten automatka on yhtäkkiä muuttunut kotiin ja siitä omaksi sängyksi. Taisin olla vähän väsynyt.

Niinkuin sanoin, maailma on elänyt viikon ilman minua. Varmasti useimmat ovat huomanneetkin tai saaneet jo lukea miljoonista postauksista (jotka huutavat minulle lukematon, mutta antaa huutaa, en jaksa), että ensilumi on satanut maahan. En oikeastaan osaa sanoa, milloin se tapahtui, koska itsehän elin myös viikon aikana ihan omaa elämääni auringossa - ja vähän muuallakin, mutta kerron siitä sitten, kun lomapostaus tulee (ja tällä kertaa se tulee ihan oikeasti). Sen tekeminen vain vaatii hirmuisesti kuvien läpikäymistä ja muistin virkistelyä, johon en nyt tällä hetkellä kykene - varsinkaan, kun tajusin, että huomenna pitäisi olla kahdeksan reikäleipä koulussa. 

Meillä on nyt puuro valmis. Oikeastaan se ei liikuta minua yhtään, sillä puuro on pahaa ja aion voidella toisen kaurapalan, jonka mummi on tänne tuonut. 

Minusta on niiiiin väärin, että EF alkaa ilmoittelemaan itsestään taas ja minun tekee niiiiin mieli lähteä uudestaan matkaan. Vaikkakin vähän erilaiselle ja eri paikkaan, mutta matka se on kumminkin. Ja EFn kanssa. Se on silti niiiin väärin.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kuun kuusi soivaa / lokakuu

Ei varmaan liene kellekkään epäselvää, että mulla on ollu se paljon puhuttu soul- ja funk-musiikinkurssi meneillään tässä jaksossa (ja esiintyminen 13. marraskuuta Kauppayhtiöllä klo 20, vink vink kaikille rovaniemeläisille!), kun soittolista on sen tyylisiä kappaleita täynnä ja ne on enemmän ja vähemmän soinu myös päässäkin (meiän luokkalaiset voi todistaa!). Koska mie kyseisellä kurssilla olen, oon myös harjotellu joitakin lauluja joko laulamaan tai sitten soittamaan - mitä laulan ja soitan, en kuitenkaan paljasta, vaan ihmiset voi tulla sitten paikan päälle katsomaan (Oukun yläasteella olevat on kylläkin onnekkaita, kun saavat oman keikan)! Anygays, kuun kuusi päässä tai muualla soivinta biisulia (tähän mennessä).

Vanhemmat tapaukset löytyy taas seuraavia linkkejä painelemalla: 1/13, 2/13, 3/13, 4/13, 5/13, 6/13, 7/13, 8/13, 9/13



Marvin Gaye & Tammi Terrel: Ain't No Mountain High Enough


Adele: Make You Feel My Love



Iisa: Perjantai


Earth, Wind & Fire: September



James Brown: I Feel Good


Ylvis: The Fox